Tällä viikolla olen epäonnistunut useamman kerran. Ensimmäisen epäonnistumiseni kohtasin heti viikon alkajaisiksi maanantaina. Olen aina pitänyt suullista ulosantiani ehdottomana heikkoutenani, jonka vuoksi olin päättänyt ilmoittautua koulutukseen, jossa oppisin puhumisen saloja – nimittäin puhekoulutukseen! Ongelma ei sinällään koskaan ole ollut puheenaiheiden puutteessa tai haluttomuudessa kommunikoida toisten ihmisten kanssa, vaan oikeastaan siinä, että tarvitsen vain paljon aikaa ajatella omia kantojani keskusteluissa – etenkin ryhmäkeskusteluissa. Toisaalta puhun monasti ääneen pohtiessani jotakin asiaa, ikään kuin keskustellen itseni kanssa, mutta hämmennyn joka kerta huomatessani, kuinka en pääsekään ajatuksissani mihinkään lopputulokseen ja tajuan samalla kuuntelijoiden menneen yhtä lailla solmuun puheideni vuoksi. Helpointa minulle on puhua aiheesta, josta todella tiedän – kaikki muu on valmistautumatta ja harjoittelematta vaikeaa.

No mitä sitten puhekoulutuksessa tapahtui?

Koulutus oli teoriaosuudeltaan antoisa. Koulutukseen kuului lisäksi kaksi tehtävää, joissa osallistujille annettiin kaikille sama aihe, lyhyt aika puheen valmistelulle ja itse puheen pitäminen annetun ajan puitteissa – ja näissä harjoituksissahan minä sitten mokasin! Kun oma vuoroni tuli, minä sönkötin aivan typeriä. En muistanut millään, mitä olin hetki sitten ajatellut sanoa, puhumattakaan siitä, että olisin muistanut aloittaa vahvasti ja päättää puhetta opetetusti. Peräänkuulutan sitä, että kyseessähän oli täysin turvallinen ja tuttu ympäristö harjoitella, mutta koin mokanneeni silti. En niin, että miettisin juurikaan muiden osallistujien ajatuksia omaan epäonnistumiseeni liittyen, vaan kyse oli enemmänkin siitä, että koin itseni ja osaamiseni huonoksi. Miten on mahdollista, että tämä on kohdallani näin vaikeaa? Miksi menen heti lukkoon, kun kello pistetään käyntiin ja aika valmistelulle alkaa? Miksi unohdan kaiken sen vähänkin valmistellun, kun pitäisi puhua ja pysyä skarppina kohti yleisöä? Enkö osaa improvisoida? Muilla meni kaikki harjoitukset niin mahdottoman hienosti!

Tässä välissä sanottakoon, että siinä mielessä olen luonteeltani heittäytyjä, että uskallan kyllä kohdata pelkojani, enkä yleensä häpeä osaamattomuuttani – tällä kertaa erityisen vahvan epäonnistumisen tunteen täytyi kummuta siis jostain muusta. Kirjoitan tätä kappaletta keskiviikkona ja oikeastaan vasta tänään on tuo kyseinen koulutus alkanut enenevissä määrin harmittamaan. Mistä ihmeestä siis kiikastaa?

Kehno fiilis jatkui tiistaina.

Lattean fiiliksen syynä oli miespuolisen läheiseni laukoma kommentti ”pikkutytöistä” hänen puhuessaan Suomen valtion hallituksen jäsenistöstä. Hän oli sitä mieltä, että nämä ”pikkutytöt” eivät sitten osaa hoitaa mitään oikein ja ilkikurisesti hymähteli uutiselle, jossa Sanna Marin joutui pyörtämään puheitaan saman päivän aikana jonkin sekaannuksen vuoksi. Ja minä se itkin sisäisesti verta! Kamppailen jatkuvasti ja joka päivä mielessäni sen asian kanssa, että otetaanhan minut nuorena naisena varmasti tosissaan etenkin työelämässä, mutta myös vapaa-ajalla. Olen jotakuinkin samanikäinen kuin nykyinen pääministerimme, toki kokemukseni ja ansioni ovat häneen verrattuna olemattomia. Mielestäni kukaan nainen ei ansaitse tuonkaltaista puhetta, varsinkaan jos tiettävästi työskentelee lähes kellon ympäri hyvin vähillä yöunilla ja on vieläpä pienen lapsen äiti. Kommentti ”pikkutytöistä” iski siis sydämeeni voimalla ja tunsin ärsytyksen lisäksi myös myötähäpeää kommentin suustaan päästäneen henkilön puolesta – miten typerästi hän kehtasi sanoakaan. Suuri epäonnistuminen ja valtaisa pettymyksen tunne tällekin päivälle. Kuulostan varmasti perin pessimistiseltä tyypiltä.

No maanantaista ja tiistaista selvittyäni koitti keskiviikko. Keskiviikkona epäonnistumisten ja lattean fiiliksen suma oli jo niin valtaisa, että koin epäonnistuvani lähes kaikessa. Aamutoimissa lapseni kanssa, palaverin pidoissa työpäivän aikana, päivän aterioiden suunnittelussa niiden laittamisesta puhumattakaan – siis aivan kaikessa. Lumipalloefekti, siksikö tätä kutsuttiin? Pari isompaa pettymystä ja tulos on tämä?

Ehkäpä tämä kirjoituskin on epäonnistuminen muiden perään, mutta sainpahan ainakin purettua tuntemuksiani. Nyt tarvitsen ehdottomasti edes yhden ONNISTUMISEN kääntääkseni kelkkani suunnan. Onneksi huomenna on torstai – se on toivoa täynnä ja onneksi hyvin lähellä.

Keskiviikkona kello 23.30.

Terkkuja, Saara

Artikkelin kuva. Pixabay.