Epäonnistumisten lumipalloefekti – Seuraavaksi onnistuminen, kiitos!

Tällä viikolla olen epäonnistunut useamman kerran. Ensimmäisen epäonnistumiseni kohtasin heti viikon alkajaisiksi maanantaina. Olen aina pitänyt suullista ulosantiani ehdottomana heikkoutenani, jonka vuoksi olin päättänyt ilmoittautua koulutukseen, jossa oppisin puhumisen saloja – nimittäin puhekoulutukseen! Ongelma ei sinällään koskaan ole ollut puheenaiheiden puutteessa tai haluttomuudessa kommunikoida toisten ihmisten kanssa, vaan oikeastaan siinä, että tarvitsen vain paljon aikaa ajatella omia kantojani keskusteluissa – etenkin ryhmäkeskusteluissa. Toisaalta puhun monasti ääneen pohtiessani jotakin asiaa, ikään kuin keskustellen itseni kanssa, mutta hämmennyn joka kerta huomatessani, kuinka en pääsekään ajatuksissani mihinkään lopputulokseen ja tajuan samalla kuuntelijoiden menneen yhtä lailla solmuun puheideni vuoksi. Helpointa minulle on puhua aiheesta, josta todella tiedän – kaikki muu on valmistautumatta ja harjoittelematta vaikeaa.

No mitä sitten puhekoulutuksessa tapahtui?

Koulutus oli teoriaosuudeltaan antoisa. Koulutukseen kuului lisäksi kaksi tehtävää, joissa osallistujille annettiin kaikille sama aihe, lyhyt aika puheen valmistelulle ja itse puheen pitäminen annetun ajan puitteissa – ja näissä harjoituksissahan minä sitten mokasin! Kun oma vuoroni tuli, minä sönkötin aivan typeriä. En muistanut millään, mitä olin hetki sitten ajatellut sanoa, puhumattakaan siitä, että olisin muistanut aloittaa vahvasti ja päättää puhetta opetetusti. Peräänkuulutan sitä, että kyseessähän oli täysin turvallinen ja tuttu ympäristö harjoitella, mutta koin mokanneeni silti. En niin, että miettisin juurikaan muiden osallistujien ajatuksia omaan epäonnistumiseeni liittyen, vaan kyse oli enemmänkin siitä, että koin itseni ja osaamiseni huonoksi. Miten on mahdollista, että tämä on kohdallani näin vaikeaa? Miksi menen heti lukkoon, kun kello pistetään käyntiin ja aika valmistelulle alkaa? Miksi unohdan kaiken sen vähänkin valmistellun, kun pitäisi puhua ja pysyä skarppina kohti yleisöä? Enkö osaa improvisoida? Muilla meni kaikki harjoitukset niin mahdottoman hienosti!

Tässä välissä sanottakoon, että siinä mielessä olen luonteeltani heittäytyjä, että uskallan kyllä kohdata pelkojani, enkä yleensä häpeä osaamattomuuttani – tällä kertaa erityisen vahvan epäonnistumisen tunteen täytyi kummuta siis jostain muusta. Kirjoitan tätä kappaletta keskiviikkona ja oikeastaan vasta tänään on tuo kyseinen koulutus alkanut enenevissä määrin harmittamaan. Mistä ihmeestä siis kiikastaa?

Kehno fiilis jatkui tiistaina.

Lattean fiiliksen syynä oli miespuolisen läheiseni laukoma kommentti ”pikkutytöistä” hänen puhuessaan Suomen valtion hallituksen jäsenistöstä. Hän oli sitä mieltä, että nämä ”pikkutytöt” eivät sitten osaa hoitaa mitään oikein ja ilkikurisesti hymähteli uutiselle, jossa Sanna Marin joutui pyörtämään puheitaan saman päivän aikana jonkin sekaannuksen vuoksi. Ja minä se itkin sisäisesti verta! Kamppailen jatkuvasti ja joka päivä mielessäni sen asian kanssa, että otetaanhan minut nuorena naisena varmasti tosissaan etenkin työelämässä, mutta myös vapaa-ajalla. Olen jotakuinkin samanikäinen kuin nykyinen pääministerimme, toki kokemukseni ja ansioni ovat häneen verrattuna olemattomia. Mielestäni kukaan nainen ei ansaitse tuonkaltaista puhetta, varsinkaan jos tiettävästi työskentelee lähes kellon ympäri hyvin vähillä yöunilla ja on vieläpä pienen lapsen äiti. Kommentti ”pikkutytöistä” iski siis sydämeeni voimalla ja tunsin ärsytyksen lisäksi myös myötähäpeää kommentin suustaan päästäneen henkilön puolesta – miten typerästi hän kehtasi sanoakaan. Suuri epäonnistuminen ja valtaisa pettymyksen tunne tällekin päivälle. Kuulostan varmasti perin pessimistiseltä tyypiltä.

No maanantaista ja tiistaista selvittyäni koitti keskiviikko. Keskiviikkona epäonnistumisten ja lattean fiiliksen suma oli jo niin valtaisa, että koin epäonnistuvani lähes kaikessa. Aamutoimissa lapseni kanssa, palaverin pidoissa työpäivän aikana, päivän aterioiden suunnittelussa niiden laittamisesta puhumattakaan – siis aivan kaikessa. Lumipalloefekti, siksikö tätä kutsuttiin? Pari isompaa pettymystä ja tulos on tämä?

Ehkäpä tämä kirjoituskin on epäonnistuminen muiden perään, mutta sainpahan ainakin purettua tuntemuksiani. Nyt tarvitsen ehdottomasti edes yhden ONNISTUMISEN kääntääkseni kelkkani suunnan. Onneksi huomenna on torstai – se on toivoa täynnä ja onneksi hyvin lähellä.

Keskiviikkona kello 23.30.

Terkkuja, Saara

Artikkelin kuva. Pixabay.

Työ ja raha Oma elämä Työ Ajattelin tänään

Jatko-osa: Merkityksellisyyttä, sitähän me kaikki olemme etsimässä.

Kuten vähän ounastelinkin, aihe jäi edellisessä blogipostauksessani hyvin tyngäksi ja kirvoitti Instagramissakin lähinnä kommentteja omien intressien seuraamisen puolesta. Ja hei, sehän on ihan okei! Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, uskon myös omien intohimojen seuraamisen kantavan pidemmän päälle ja sitä kohti meidän tuleekin mennä. Edellisen postauksen tarkoitus oli kuitenkin nostaa myös toinen ihmisten elämään merkityksellisyyttä luova elementti arvoiseensa valaistukseen. Ja se on juuri tämä auttamisen elementti, jota en ehkä niin hyvin osannut teille aiemmassa postauksessani avata.

On tärkeää, että kukin meistä seuraa niin työssä kuin vapaa-ajalla omaa sydäntään, sillä se kantaa ja mahdollistaa tunteen, että oma tekeminen on merkityksellistä. Tästä ei sovi kiistellä. Merkityksellisyyden tavoittelu ajaakin meidät yhä useammat esimerkiksi yrittäjyyden pariin toteuttamaan omia intohimojamme. Niin minutkin! Koen, että sivutoimisella yrittäjyydelläni voin olla laajemmin hyödyksi ja minulla on mahdollisuus myös käyttää sellaisia osaamisalueita, jotka eivät niinkään pääse päivätyössäni kehittymään, ainakaan tällä hetkellä. Mutta kehityn kokonaisuutena ja uskon, että molemmat, niin yrittäjyys kuin päivätyöni, tukevat toisiaan.

On mahdollista, että oman intohimon täysipäiväinen toteuttaminen mahdollistaa toisten auttamisen tuoden samalla oman intohimonsa toteuttajalle elämiseen tarvittavan rahavirran. Tästäkään ei sovi kiistellä. Voi, kuinka ihanteellinen tuo tilanne olisikaan! On kuitenkin kylmä fakta, että useat yrittäjät lopettavat toimintansa ensimmäisen vuoden jälkeen. Siksi tohdin myös yrittäjyyden näkökulmasta etsiä vastausta tähän omien intohimojen ja auttamisen väliseen tasapainoon.

On ennustettu, että tulevaisuudessa entistä useampi tekee työtään yrittäjänä. Siksi tohdin myös kyseenalaistaa tämän uran tai yrittäjyyden rakentamisen pohjautuen kokonaan vain omiin intohimoihin. Upeaa olisi, jos meille jokaiselle löytyisi intohimojamme vastaava työ tai yrittäjäura, mutta haluan kuitenkin tähän liittyen nostaa esille seuraavan kysymyksen: voisiko osa työstäsi pohjautua vain asiakkaan auttamiseen, vaikka itse tekeminen ei niinkään herättäisi järisyttäviä onnen tunteita? Olisit kuitenkin jotakuta varten. Ja tällä olemisella jotakuta varten saattaisit vahvistaa oman yrityksesi kannattavuutta.

Otan esimerkin. Jos olisin kenkäalan yrittäjä ja rakastaisin erityisesti korkokenkiä, jättäisinkö palvelematta asiakkaat, jotka haluaisivat ostaa minulta varvastossuja? Tai jos minua kiehtoisi erityisesti puutarhanhoito ja omistaisin alan liikkeen, jättäisinkö kirjoittamatta asiakkaiden toivoman alan oppaan vain siksi, että se ei kiinnostaisi minua lainkaan? En usko, että kannattaisi, vaikka kuinka niche haluaisikaan olla.

On toki totta, että asiakas ei aina välttämättä tiedä, mitä todella tarvitsee. Silloin on tuhannen taalan paikka auttaa omalla ammattitaidolla ja nostaa omasta intohimojen repertuaarista juuri tämän asiakkaan tarpeisiin sopiva ennen kuulumaton palvelu tarjolle. Useimmiten kuitenkin asiakkaat todella tietävät, mitä tarvitsevat. Apua omaan havaitsemaansa ongelmaansa. Ja tällöin kääntäisin asenteeni kenties toisin päin, minä olen heitä varten ja minä kuuntelen, mitä mahdolliset asiakkaani haluavat.

Toinen näkökulma. Jos kokisin nykyisen työni jotenkin merkityksettömäksi (en sitä koe, mutta haluan käyttää itseäni esimerkkinä), niin miten tuntemukseni muuttuisi, jos ymmärtäisin paremmin sen, ketä tekemäni työ todella auttaa? Jos työskentelisin päivät pääksytysten pyyhkien ostoskärryjä kauppakeskuksessa, voisinko ajatella työni olevan asiakkaiden suojelua bakteereilta? Tai voisinko ajatella olevani osa kauppakeskuksen tarkkaa strategiaa pitää hyvästä hygieniatasosta huolta ja varmistan omalla toiminnallani tämän todella toteutuvan. Tekisinkö mieluummin työtä turvallisuuden puolesta? Kyllä tekisin ja tämä auttamisen näkökulma boostaisi välittömästi omaa motivaatiotani.

Sitten olisi vielä tämä vapaa-ajan ja henkilökohtaisen elämän näkökulma. Tässäkin erästä ystävääni lainatakseni on kyse kompromisseista. Ja toisaalta myös tasapainottelusta oman itsensä ja muiden auttamisen välillä. Yhteisen sävelen löytämisestä. Joskus on tarpeen keskittyä vain omaan itseensä ja omiin tarpeisiinsa, mutta tulee myös aikoja, jolloin joku läheinen tarvitsee minua ja minä kenties juuri sillä hetkellä kykenen laajemmilla voimavaroillani olemaan avuksi. Haluan siis jatkossakin kokea toisen auttamisen merkitykselliseksi, koska sitä se on tähänkin asti ollut. Tälläkin hetkellä elämääni kuuluu tekemistä, joka vie aikaani, eikä millään tasolla auta itseäni, mutta koen tämän tekemisen merkitykselliseksi, koska sillä tavoin voin omalta osaltani auttaa.

Haluan vain sanoa, että älkäämme unohtako auttamisen aspektia osana merkityksellisyyden tavoittelua. Sillä, että pyrit auttamaan, voit parantaa monia asioita. Omaa liiketoimintaasi, mutta myös nykyistä työnkuvaasi. Myös omaa henkilökohtaista elämääsi. Pidä kuitenkin edelleen oma itsesi ja hyvinvointisi mielessä, se ei ole yhtään vähemmän tärkeää. Kunhan näille kahdelle voisit ja minäkin voisin löytää tasapainon. Uskon sen olevan tulevaisuudessa hyvinkin tärkeää.

Työ ja raha Hyvä olo Työ Ajattelin tänään