decide what to be and go be it

Usein musta tuntuu, että elämäni on kuin elokuvaa… eikä aina sillä hyvällä tavalla. Välillä on draamaa, toimintaa ja jopa kauhua. Joskus taas romantiikkaa ja komediaa. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, nauretaan maha kippurassa ja seuraavana päivänä itketään silmät päästä.

Tällä hetkellä naurattaa suunnattomasti miten saankaan pieniä, mitättömiä asioita tuntumaan niin suurilta ja pelottavilta. Sairauden myötä olen menettänyt huolettomuuden ja heittäytymisen taidon. Tajusin, että mun täytyy saada ne takas mitä pikimmiten tai menetän järkeni.

Pohdin ja analysoin liikaa. ”Mitä jos? Mitä sitten tapahtuu ja miltä sitten tuntuu?” En osaa vieläkään (vai enää?) elää hetkessä. Pelottaa, että teen väärän valinnan. Lymfooma kun ei antanut minun valita. Menin virran mukana ja sain vaan odottaa, mitä elämä seuraavaksi minulle keksii.

Nyt voin kuitenkin valita. Saan itse päättää omasta elämästäni ja se on kuulkaas ihan älyttömän pelottavaa. En osaakaan tehdä suuria päätöksiä itse. Täytyy kysyä siskolta, äidiltä, ystäviltä, työkavereilta ja naapurin mummolta mitä minun pitäisi tehdä. Jos kaikki ovat samaa mieltä niin olen tyytyväinen. Mutta jos puolet sanovat kyllä ja puolet taas ei – siinä vasta Anin suurin stressinaihe onkin! Mitä teen ja kenen neuvoa kuuntelen?

Aikuinen nainen, joka pelkää suuria päätöksiä. Ja elämähän on päätöksiä ja valintoja täynnä. Kuuntelenko järkeäni vai sydäntä? Ne, ketkä minut tuntevat, tietävät kyllä etten yleensä kuuntele järkeä ja menen fiiliksen mukaan, mutta onko se loppujen lopuksi kovin järkevää?

Jos joku tietää, miten tällaisesta suurien päätösten pelosta pääsee eroon – speak up! Otan neuvot avosylin vastaan.

Jos vaikka aloitan pienin vauvanaskelin ja päätän, minkä leffan katon seuraavaksi! Mukavaa lauantai-iltaa kaikille.