mitä minulle kuuluu?

Huh, onpa siitä aikaa, kun viimeksi avasin blogin ja klikkasin ”lisää uusi blogipostaus” -painiketta. Tuntuu jotenkin tosi vieraalta tämä tekstin näpyttely nyt. Elän kuitenkin siinä toivossa, että kirjoittaminen on kuin pyörällä ajo – sen taidon kun kerran oppii, niin se ei katoa mihinkään, pitkästä tauostakaan huolimatta.

Huomasin, että vaikken enää päivittele blogia, tänne eksyy (todennäköisesti Google-haun kautta) aina silloin tällöin uusi lukija. Uskallan väittää, että kyseistä Google-hakua käyttävät tyypit ovat positiivisten syöpätarinoiden tarpeessa (been there). Siksi minusta on tärkeää päivitellä tänne kuulumisia edes silloin tällöin ja kertoa, miten minulla nykyään menee ja miltä elämä tuntuu ja maistuu nyt kun syövästä on melkein hurjat neljä vuotta.

Ja elämähän on kuulkaas ihan yhtä ihanaa kuin mistä sairaalasängyssä ja lääkehöyryissä joskus haaveilin! Haaveilin tulevaisuudesta, jossa minulla on ihana, rakastava mies, kaunis koti, mielekäs työ ja tärkeintä – hyvä terveys. Ja tässä nyt sitä ollaan. Arki on ihanan tavallista. Päivät alkavat kahvista ja loppuvat suukkoihin. Arkipäivät ovat hektisiä, mutta iltaisin voi rauhoittua, ottaa Fia syliin ja käreptyä

poikaystävän kainaloon katsomaan telkkaria.

Vaikka olenkin osannut suurimman osan ajasta nauttia elämästä ja olla onnellinen, mukaan ovat mahtuneet myös ne synkätkin hetket ja vointi henkisellä puolella on ollut vaihtelevaa. Ei syövästä ihan noin vaan palauduta, ei… Vaikka olenkin ollut itse ahkera ja ottanut avun avosylin vastaan (käynyt terapeutilla, psykologilla, taideterapiassa, lukenut self-help kirjoja, meditoinut ja vaikka mitä kaikkea…), menee varmasti vielä vuosia syövän jättämien traumojen käsittelemiseen.

Onneksi synkempiä hetkiä on paljon vähemmän kuin hyviä ja onneksi mun elämässä on roppakaupalla rakkaita, jotka auttavat niiden yli. Ilman heitä en pärjäisi. <3

P.S. Jos teillä on kysymyksiä, postaustoiveita tai mitä vaan – bring it on!

Kuvat: Hanna, Sunday Blondie