crying doesn’t mean you’re weak…

…it means you have been strong for too long.

Olen jo muutaman ihmisen suusta kuullut ”sähän oot niin vahva niin ei sun tämmösestä pitäis välittää” ja ”hei mites se hetkessä eläminen?!”.

Minusta on ihanaa jos muut pitävät minua vahvana ja aina iloisena hetkessä eläjänä. Siihen minä jatkuvasti pyrinkin mutta ihan vaan tämmönen newsflash kaikille: olen ihan tavallinen ihminen, tunteineen kaikkine. Se, että olen kokenut kamalia ei mitään supernaista minusta valitettavasti tee.

Kyllä minäkin ajattelen tulevaisuutta, vaikka suurimman osan ajasta yritän elää hetkessä. Kyllä minuakin ärsyttää jotkut pienet asiat, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä. Minuakin välillä itkettää, ahdistaa, raivostuttaa.

Vaikka sairauden myötä olen tajunnut paljon ja muuttunut ihmisenä, on inhimillistä tuntea surua ja vihaa. Entistä harvemmin tietysti. Välillä (ja nimenomaan välillä) saa tuntea negatiivisiakin tunteita.

Kun elämäni pyöri sairauden ja lääkärikäyntien ympärillä, minun oli pakko keskittyä ainoastaan positiivisiin asioihin. Negatiivisille tunteille ei ollut tilaa eikä energiaa. Päätin, ettei minulla ollut lupaa kuluttaa terveyttäni suremiseen. Olin niin väsynyt ja heikko, ettei minua edes kiinnostanut se, oliko ulkona huono keli, nousiko kuume vai tekikö kaveri oharit. Puin vaaleanpunaiset lasit päähäni ja näin ainoastaan hyvät asiat ympärilläni.

Nyt on taas aika tuntea. Hellittää vähän, luopua jatkuvasta kontrollista ja kohdata myös negatiiviset tunteet.