no se hiton lymfooma, osa I

Kuten ihka ensimmäisessä postauksessani kerroin, kaikki alkoi patista.

Kaulani oikealle puolelle ilmestyi pieni patti. Ärsyttävä patti, jota luulin tavalliseksi, flunssan takia turvonneeksi imusolmukkeeksi. Ja niinhän se imusolmuke olikin. Mutta ei ihan tavallinen, eikä flunssan takia turvonnut.

Patti komeili kaulalla pari kuukautta eikä flunssakierre meinannut millään loppua, mikä sai minut hakeutumaan yleislääkärin vastaanotolle. Kolme lääkäriä oli sitä mieltä, että kyse oli tosiaan flunssasta ja passitivat minut kerta toisensa jälkeen kotiin. Kunnes vihdoin ja viimein eräs mahtava lääkäri ilmoitti ”Vaikuttaa ihan lymfoomalta, mutta ei hätää, et sinä siihen kuole”. Sydämeni taisi silloin skipata yhden lyönnin. En tiennyt mitä lymfooma oli, mutta aavistin, ettei -ooma -loppuinen sana tiennyt hyvää.

Siitä lähtikin tutkimusrumba. Sairaaloissa ja erilaisissa kokeissa ravaamista, googlen ihmeellisen maailman epätoivoista läpikahlaamista ja yrittämistä pysyä järjissäni sekä keskittyä loppusuoralla oleviin lukio-opintoihin.

Mitä pidemmälle mentiin, sitä raskaammaksi oloni kävi. Vanhemmat yrittivät piristää niin paljon kun vaan pystyivät. He ostivat meille pidennetyn viikonloppumatkan Kööpenhaminaan, mutta siitäkään ei ollut loppujen lopuksi kauheasti iloa. Joka yö pyörin hotellin sängyssä enkä meinannut saada unta – kutina (joka on lymfooman ehkä pahin sivuoire) ei jättänyt minua rauhaan hetkeksikään. Joka paikka kutisi – päänahka, silmät, jalkapohjat, kämmenet, vatsa… Mitkään voiteet tai allergialääkkeet eivät auttaneet. Olin tulossa hulluksi. Yritin kuitenkin syyttää kuivaa ihoa ja kuviteltua pölyallergiaa kaikesta.

Röntgenissä näkyi iso möykky keskellä rintaa, josta päätettiin ottaa koepala. Siinä se arpi nyt komeilee, kauniisti keskellä kaulaa, ja muistuttaa kaikesta, mitä olen joutunut käymään läpi.

Kun tikit otettiin pois, sairaanhoitaja kertoi uutiset: ”Sä varmaan tiedät, että epäiltiin lymfoomaa… Niin se diagnoosi nyt sitten varmistui.” Kuulin isän raskaan huokauksen selkäni takana. Äiti odotti aulassa ja minua kauhistutti ajatus siitä, että hänelle piti hetken päästä kertoa kaiken…  ”Sinulla on lääkärin vastaanotto kahden viikon kuluttua. Ennen sitä en valitettavasti voi kertoa mitään.”

Siinä sitten elettiin kaksi viikkoa ihan sumussa. Ajatukset kuolemasta ja omista hautajaisista pyörivät jatkuvasti päässäni. Äidin silmistä paistoi tuska, isä oli surullinen eikä oma kalpea peilikuva piristänyt lainkaan.

Ensimmäinen käynti Meilahden Syöpäklinikalla oli yllättävän positiivinen. Sain kuulla iloisia uutisia – levinneisyysaste oli pieni, paranemismahdollisuudet 90% -luokkaa ja hoitojaksokaan ei vaikuttanut kovin pitkältä. Hiukset eivät sellaisesta hoidosta lähteneet – harvenivat vain, ainoastaan kamala pahoinvointi piti minut sänkypotilaana aina muutaman päivän tiputuksen jälkeen.

Vaikka kyse oli muutamasta kuukaudesta, tuntui siltä että aika kului älyttömän hitaasti. En halunnut kertoa kenellekään diagnoosistani ja hoidoistani. En halunnut ”syöpäsairaan” leimaa otsaani, en halunnut olla juorujen aiheena enkä halunnut sääliä, en tippaakaan. Päätin pitää siis kaiken itselläni. Ainoastaan perheenjäsenet ja muutama ystävä tiesivät. Elin kuplassa, jota en halunnut rikkoa. Nyt tajuan, kuinka tyhmä silloin olin…

Sytostaatti- ja sädehoitojen jälkeen minulle ilmoitettiin että se oli sitten siinä. ”Sinun pitäisi olla nyt terve.” Kasvain oli kutistunut säälittävän pieneksi ja he olettivat sen olevan epäaktiivinen. Nimenomaan olettivat…

to be continued