Olen huomannut, että useasti kun puhun vahvasta ihmisestä, otan puheeksi myös sen etten ole kertaakaan nähnyt tämän itkevän. Oon jostain syystä aina kuvitellut, että nämä kaksi asiaa korreloivat keskenään – vahva ihminen ei itke. Mutta pitääkö tämä muka paikkansa?

Kuten olen ennenkin maininnut, pidän itseäni hyvin heikkona ihmisenä. Tai siis, olen tähän asti pitänyt. Perusteluni tähän ovat seuraavat – itken lähes päivittäin. Oli sitten kyse herkästä elokuvasta, kauniista biisistä tai loukkaavasta kommentista – kyynelkanavat aukeavat alta aikayksikön. Viimeisen vuoden aikana tämä on vain pahentunut. En tiedä ovatko kaikki syöpään liittyvät asiat raastaneet hermojani niin paljon, että musta on kuoriutunut pahimman luokan itkupilli vai mistä on kyse…

Onko itkeminen huono tapa? Heikkouden merkki ja itsehillinnän puutetta? 

Vai onko se vain sitä, että uskaltaa näyttää tunteensa eikä tukahduta niitä silloin, kun tuntuu pahalta? Missä menee se raja?

Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja ainutlaatuisia. Jokainen tuntee eri tavoin, ilmaisee itseään eri tavoin, käyttäytyy eri tavoin. Eikä yksikään tapa ole oikea tai väärä.

Tämän pohdinnan lopputulos on tämä: itkeminen ei automaattisesti tarkoita heikkoutta.

Mitä mieltä te olette? Voiko vahva ihminen olla samalla herkkä itkupilli?