Olen useasti miettinyt miksi teen tätä. Juuri tätä, näpyttelen koneella ja avaudun koko maailmalle mun arjesta, tunteista ja kokemuksista. Kuinka paljon haluan oikeasti paljastaa? Kuinka lähelle haluan päästä blogini lukijoita ja kuinka aito haluan olla?

On helppoa ja vaivatonta kertoa niitä näitä, jakaa ainoastaan kauniita kuvia ja parhaita hetkiä, leikkiä sellaista superihmistä, joka on aina positiivinen ja aurinkoinen, oli tilanne mikä tahansa. Totuus näyttää kuitenkin… tältä.

Kortisoni. Kortisoni kortisoni kortisoni. Elämäni viimeiset 30 päivää olen miettinyt ainoastaan sitä. (Kolmenkymmenen) päivän kuumin puheenaihe on ollut: no se kortisoni. Ja tietysti kaikki ihanuudet, jotka kulkevat sen kanssa käsi kädessä.

Vaikka olen kertonut, ettei mulla ole viime aikoina todellakaan ollut helppoa, en ole kuitenkaan uskaltanut paljastaa koko totuutta ja sitä suurinta pahan olon aiheuttajaa. En ole laittanut itsestäni kuvia tänne sen takia, että ihminen joka katsoo minua joka aamu peilistä, näyttää mielestäni järkyttävältä. En tiedä kuka hän on ja miksi hänen pitää näyttää tolta. Jotain tuttua siinä turvonneessa tyypissä on, mutta en kuitenkaan meinaa tunnistaa häntä. Ja sen kanssa on elettävä JOKA PÄIVÄ.

Kortisoni on ihana lääke, koska se oikeasti auttaa ja vähentää niitä oireita, joita käänteishyljintä saa aikaan. Mutta sitten on nämä kortisonin sivuvaikutukset, jotka ovat omalla kohdallani sata kertaa pahemmat kun mitkään muut.. Masentuneisuus, kuiva iho, turvotus (kaikkialla ja etenkin poskissa), närästys, väsymys, joka vaihtuu välillä levottomuuteen, ihon epäpuhtaudet, painonnousu, sekavuus, näköharhat ja lista vaan jatkuu. Tähän kaikkeen vielä kamala stressi ja itsekriittisyys päälle niin johan menee hyvin!

Tiedän, että turvonneet posket ovat ääääärettömän pieni juttu verrattuna esimerkiksi siihen, että vuosi sitten olin kalju. Mutta tämä muutos ulkonäössä tuntuu tällä hetkellä paljon pahemmalta kun esimerkiksi se kaljuus vuosi sitten. Silloin tiesin, että muuttunut ulkonäkö kuului asiaan. Tiesin, että olin juuri ollut kuukauden sairaalassa ja saanut ties mitä myrkkyjä suoniin. Vuosi sitten olin valmistatunut siihen, mutta nyt en ollut. En yhtään. Takapakki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kantasolusiirrosta on kulunut jo kokonainen VUOSI, eihän mun nyt enää kuuluisi näyttää tältä?! Ei mun kuuluisi popsia lääkkeitä. Ei kuuluisi, mutta täytyy ja siksi tuntuu niin kurjalta. Siksi välillä masentaa niin paljon, että tekee mieli jäädä peiton alle itkemään.

Sitä en kuitenkaan aio tehdä, en aio luovuttaa tälläkään kertaa. Oonhan mä sentään terve, vuodenkin kuluttua siirrosta. Eli päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta aika on vaan enemmän ja enemmän puolellani. Vaikka tuleekin takapakkia ja mutkia matkaan – kaikesta selvitään. Onhan sitä ennenkin selvitty. 

Tässä nyt kuitenkin sitä alastonta totuutta jälleen kerran, muuttuneiden kasvojen ja hieman hämärtyneen identiteetin kera. Kortisoni on tällä hetkellä niin iso osa arkeani, että minusta oli rehellistä paljastaa hiukan enemmän myös teille.