Kun päätin alkaa kirjoittaa blogia, päätin myös sen, että olen rehellinen. Alastonta totuutta, siitähän se nimikin tulee. 

Vaikka haluan, että blogistani välittyy aurinkoinen ja positiivinen elämänasenteeni, haluan myös olla aito. Silloin kun omassa elämässäni on vastoinkäymisiä ja ns. alamäki, haluan kirjoittaa myös siitä alamäestä jos tekee mieli. Siksi tällä kertaa on tällainen aitoutta ja rehellisyyttä tihkuva postaus, joka ei välttämättä saa hymyä huulille.

En olisi ikinä uskonut, kuinka syvät arvet syöpä jättäisi minuun. Vaikka hoidot olivat älyttömän rankkoja fyysisesti, tajusin että ihmiskeho kestää aikamoista kidutusta ja koettelua. Mielestä en ole niinkään varma.

Kaikki alkoi 4 vuotta sitten. NELJÄ kokonaista vuotta, joiden aikana olen kerta toisensa jälkeen joutunut pettymään. Vaikka uusiutumisten välissä sain hengähtää ja elää normaalia elämää, ainaiset takapakit satuttivat entistä enemmän. Ne opettivat minulle paljon hyvää ja tunsin joka kerta olevani entistä vahvempi. Taistelutahto oli kerta toisensa jälkeen vaan voimakkaampi. Silti, on ollut erittäin vaikeaa.

Tajuan vasta nyt, kuinka kovaa duunia olen joutunut tekemään pysyäkseni järjissäni. Näiden neljän vuoden aikana elämäni on ollut jatkuvaa taistelua, niin fyysisesti kun henkisestikin. Vaikka tuntui pahalta ja sattui, piti löytää väkisin ne hyvät puolet kaikessa, jotta positiivisuus ei hiipuisi kokonaan. Onneksi tajusin sen, että jos menetän hyvän asenteen ja iloisen mielen – häviän tämän taistelun.

Välillä tuntuu vieläkin älyttömän vaikealta olla positiivinen. Siirrosta on kohta vuosi, ja luulin että vuoden kohdalla sairaala ja lääkkeet on vain kaukainen muisto. Olin väärässä. Ehheei, ei tästä nyt niin helpolla pääse. Olen erittäin kiitollinen siitä, että vuodenkin jälkeen kaikki näyttää erinomaiselta eikä lymfoomalla ole aikomustakaan nostaa päätään. Mutta syön edelleen lääkkeitä, minulla on edelleen matkustuskielto ja lievä käänteishyljintä muistuttaa itsestään aina silloin tällöin. Pieniä, ärsyttäviä asioita, jotka kuitenkin vaikuttavat mielenterveyteeni uskomattoman paljon.

Onneksi kevätaurinko alkaa pikkuhiljaa lämmittämään, päivät pitenevät ja voin haaveilla kesälomasta. Nyt uppoudun täysin sosiaalipsykologiaan ja keskityn tulevaan kokeeseen, ehkä se auttaa olemaan ajattelematta lääkkeitä ja lääkäreitä.

P.S. Jos jokaisella ihmisellä olisi yksi sana, joka kuvaa häntä täydellisesti, niin minun sanani olisi ”overthinking”. Nyt lopetan. Ihanaa viikonloppua!