pitkä ja kivinen tie

1.jpg

Kun päätin alkaa kirjoittaa blogia, päätin myös sen, että olen rehellinen. Alastonta totuutta, siitähän se nimikin tulee. 

Vaikka haluan, että blogistani välittyy aurinkoinen ja positiivinen elämänasenteeni, haluan myös olla aito. Silloin kun omassa elämässäni on vastoinkäymisiä ja ns. alamäki, haluan kirjoittaa myös siitä alamäestä jos tekee mieli. Siksi tällä kertaa on tällainen aitoutta ja rehellisyyttä tihkuva postaus, joka ei välttämättä saa hymyä huulille.

En olisi ikinä uskonut, kuinka syvät arvet syöpä jättäisi minuun. Vaikka hoidot olivat älyttömän rankkoja fyysisesti, tajusin että ihmiskeho kestää aikamoista kidutusta ja koettelua. Mielestä en ole niinkään varma.

Kaikki alkoi 4 vuotta sitten. NELJÄ kokonaista vuotta, joiden aikana olen kerta toisensa jälkeen joutunut pettymään. Vaikka uusiutumisten välissä sain hengähtää ja elää normaalia elämää, ainaiset takapakit satuttivat entistä enemmän. Ne opettivat minulle paljon hyvää ja tunsin joka kerta olevani entistä vahvempi. Taistelutahto oli kerta toisensa jälkeen vaan voimakkaampi. Silti, on ollut erittäin vaikeaa.

Tajuan vasta nyt, kuinka kovaa duunia olen joutunut tekemään pysyäkseni järjissäni. Näiden neljän vuoden aikana elämäni on ollut jatkuvaa taistelua, niin fyysisesti kun henkisestikin. Vaikka tuntui pahalta ja sattui, piti löytää väkisin ne hyvät puolet kaikessa, jotta positiivisuus ei hiipuisi kokonaan. Onneksi tajusin sen, että jos menetän hyvän asenteen ja iloisen mielen – häviän tämän taistelun.

Välillä tuntuu vieläkin älyttömän vaikealta olla positiivinen. Siirrosta on kohta vuosi, ja luulin että vuoden kohdalla sairaala ja lääkkeet on vain kaukainen muisto. Olin väärässä. Ehheei, ei tästä nyt niin helpolla pääse. Olen erittäin kiitollinen siitä, että vuodenkin jälkeen kaikki näyttää erinomaiselta eikä lymfoomalla ole aikomustakaan nostaa päätään. Mutta syön edelleen lääkkeitä, minulla on edelleen matkustuskielto ja lievä käänteishyljintä muistuttaa itsestään aina silloin tällöin. Pieniä, ärsyttäviä asioita, jotka kuitenkin vaikuttavat mielenterveyteeni uskomattoman paljon.

Onneksi kevätaurinko alkaa pikkuhiljaa lämmittämään, päivät pitenevät ja voin haaveilla kesälomasta. Nyt uppoudun täysin sosiaalipsykologiaan ja keskityn tulevaan kokeeseen, ehkä se auttaa olemaan ajattelematta lääkkeitä ja lääkäreitä.

P.S. Jos jokaisella ihmisellä olisi yksi sana, joka kuvaa häntä täydellisesti, niin minun sanani olisi ”overthinking”. Nyt lopetan. Ihanaa viikonloppua!

3.jpg

 

Kommentit (7)
  1. Tuuli - Behind The Brown Eyes
    21.2.2016, 12:31

    Ihailen valtavasti siuta Ani! ♥ En osaa varmasti edes kuvitella kaikkea, mitä olet joutunut kestämään, mutta asenteesi on todellakin valttikorttisi! En tiedä olenko itse jotenkin masentuneisuuteen taipuvainen, mutta omalla kohdalla tuollaisessa tilanteessa ensimmäinen ajatus olisi varmaan ollut luovuttaminen.. Vaikkei se koskaan ratkaisu olekaan – yhtään mihinkään! Positiivisin ajatuksin vain eteenpäin ja kaikkea hyvää sinne 🙂 ♥

    1. Kiitos kovasti, Tuuli! <3 🙂 Niinhän mäkin luulin, että olen masentuneisuuteen taipuvainen ja muutenkin heikko ihminen, mutta tuollaiset kokemukset opettavat kyllä olemaan vahva ja kasvattavat hurjasti. Kaikkea hyvää myös sulle! 🙂

  2. Ihailen sua ihmisenä kun oot kestänyt läpi kaiken tuon mutta myös bloggaajana kun uskallat tuoda rankimmatkin asiat julki. Olet upea!

    1. Voi kiitos, ihana Sarandra 🙂 Tää blogi on mulle ikään kuin päiväkirja, ehkä siksi on niin helppo käsitellä avoimesti kaikki fiilikset täällä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *