life is better with a dog

Muistan kun näin sinut ensimmäisen kerran. Olit pieni ja peloissasi. Tärisit ja silmistäsi paistoi pelko. Olit niin sanoinkuvaamattoman söpö. Otin sinut heti syliini ja pidin tiukasti kiinni, kunnes rauhotuit. Sydämesi hakkasi kovaa. Olit niin pieni ja lämmin, että minulta pääsi itku. Tiesin, etten tulisi ikinä päästämään sinusta irti.

Siitä päivästä lähtien olet ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Katsot minua pienin, rakastavin nappisilmin, ikään kuin ymmärrät kaiken. Kaiken tuskan ja ilon. Kun olen surullinen, tulet hiljaa viereeni makaamaan. Kun olen iloinen, häntäsi heiluu ja olet riemua täynnä.

Olet arka, mutta yrität aina suojella minua parhaasi mukaan. Olet utelias ja fiksu, välillä itsepäinen ja periksiantamaton. Rauhallinen, seurallinen ja kiltti.

Vaikka olet vain pieni eläin, minulle olet paljon enemmän.

fia.jpg

Sain tämän ihanan karvapallon syntymäpäivälahjaksi, kun täytin 16. Olin jo muutaman vuoden haaveillut koirasta, mutta vanhemmat eivät uskoneet meillä olevan aikaa pienelle koiranpennulle. Minä en kylläkään helpolla luovuttanut, vaan jatkoin koirasta puhumista päivästä toiseen. Vannoin, että tulen pitämään siitä todella hyvää huolta ja koirasta tulee nimeonomaan MINUN, eikä vanhempien. Loppujen lopuksi, vanhemmat antoivat periksi ja hankkivat minulle yorkshiren terrierin. Muistan sen päivän kun he toivat pienen, lämpimän ja pikimustan (!!!) pennun kotiin ja itkuhan siinä pääsi. En voinut uskoa että sain vihdoin ja viimein ikioman koiranpennun!

Fia oli tosiaan melkein kokonaan musta, mutta mitä vanhemmaksi hän kasvoi, sen vaaleammaksi karvat muuttuivat ja nyt neiti on kauniin harmaa/beige. Olin Fiasta kamalan ylpeä, sen verran rauhallinen, seurallinen ja söpö pentu hän oli. Muistan, kun olin Fian kanssa lenkillä, ja ohi käveli tyttö joka puhui puhelimessa. Tyttö katsoi Fiaa pitkään ja sanoi sitten puhelimeen ”Mä näin äsken maailman pienimmän ja söpöimmän koiran!”. Olin pakahtua ylpeydestä. Maailman pienin, söpöin ja MUN. 

Nyt hän on aikuinen, hyväkäytöksinen (kiitos poikaystävän) ja kaiken kaikkiaan maailman ihanin koira, joka tuo iloa elämäämme. Tällä hetkellä hän makoilee vieressäni, pää minuun nojaten ja tuhisee söpösti. Minun pieni rakas, kiitos kun olet olemassa.

fia.jpg

Suhteet Oma elämä

in the end, we only regret the chances we didn’t take

a.jpg

Pitääkö elämässä ottaa riskejä vai kannattaako tyytyä siihen tuttuun ja turvalliseen? Saammeko riskinotoista enemmän irti vai onko se pelkkää tyhmyyttä ja tasapainon vaarantamista?

Olen itse sitä mieltä, että joskus on otettava riski. Oli kyse mistä tahansa, elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kun hypätä kohti tuntematonta. Aina ei voi tietää mitä päätöksestä seuraa, mutta päätös on vaan tehtävä. 

Lopetanko koulun tarttuakseni unelmaan? Otanko älyttömän lainan perustaakseni yrityksen? Myynkö asuntoni lähteäkseni ulkomaille? Otanko riskin suostuakseni miltei hengenvaaralliseen luuydinsiirtoon?

Tällaisissa tilanteissa on vaan luotettava omiin vaistoihin ja kykyihin. On uskottava parempaan ja unohdettava typerät ”entäs jos…” -kysymykset. Maalaisjärkeä olisi tietysti hyvä käyttää ja tiedostaa mahdolliset riskit ym. mutta missään nimessä ei saa pelätä. Ei saa juosta häntä koipien välissä piiloon. Jos tuntuu siltä, että kyseinen asia on riskeeraamisen arvoinen, jos onnistunut lopputulos on unelmien täyttymystä – riski kannattaa ottaa.

Ikinä ei voi tietää mitä elämä tuo, mutta ei voi voittaa jos ei edes yritä. Mitä korkeammat panokset, sen parempi palkinto. 

Omalla kohdallani riski oli suuri. Entäs jos siirto ei onnistu? Mitä jos kroppa ei vaan enää kestä lääkkeiden määrää ja tätä jatkuvaa rasitusta? Mitä jos elimistö hylkii uudet solut? Mitä jos vastustuskyvyn ollessa nollassa, saan vaikkapa keuhkokuumeen, joka tappaa minut? Kukaan ei voinut 100% varmuudella sanoa pärjäänkö vai en. Mietin usein: ”Kestänkö?” Ja hiljainen ääni takaraivossani kerta toisensa jälkeen vastasi: ”Kyllä kestän.” Olisin voinut kieltäytyä, säilyttää hyvän kuntoni ja kivan tukkani ja odottaa… Odottaa, kuinka kauan lääke toimii ja toivoa että se pitää taudin kurissa jatkossakin. Mutta otin riskin ja… selvisin. Voin sanoa, että tämä oli sen arvoista. Jokainen itku, kipu, kärsimys, piikki. Kyllä kannatti.

3.jpg

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä