Kalju nainen on edelleenkin tavallista oudompi näky. Ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassamme nuori nainen, jonka päänahka kiiltää auringonvalossa aiheuttaa ihmettelyä. Ihmiset tuijottavat, jotkut osoittavat sormella.

Sairautta on vaikeaa peittää, jos ulkonäkö huutaa ”olen sairas!”.

Muistan, miltä hiustenlähtö tuntui. Ekan diagnoosin jälkeen pahin pelkoni oli nimenomaan kalju pää. Ei itse syöpä, ei rankat hoidot, vaan nimenomaan hiustenlähtö. Pinnallista? Kyllä. Mutta mitä te 19-vuotiaalta nuorelta naiselta odotatte? Kun elämä kääntyy päälaelleen ja arkea pyörittää niinkin kamala ja tuntematon sairaus kuin syöpä, hiustenlähtö on yksi pahimmista peloista.

Muistan kuinka paljon itkin päivittäin suihkussa. Hiuksia pestessä tunsin, kun ne valuivat selkää pitkin lattialle, jäivät sormien väliin, takertuivat varpaisiin… Siitä ajatuksesta ei päässyt eroon, sillä tippuvat haituvat muistuttivat koko ajan siitä, että olen ihan piakkoin kalju. En uskaltanut heti leikata hiuksiani, sillä minussa eli pieni toivo että ”mitäpä jos ne ei lähdekään”. Eihän ne lähteneetkään ekalla kerralla. Ohenivat vaan todella paljon.

Kun syöpä uusiutui ja edessä oli kantasolusiirto, sain kuulla että tällä kertaa hiukset lähtevät ihan varmasti. Silloin osasin suhtautua asiaan jo hieman eri tavalla, mutta silti pelotti. ”Hitto soikoon, kyllä musta nyt vaan tulee kalju!” Sama kaava toistui: suihku > hysteerinen itku > entistä kaljumpi pää. Niin jatkui päivästä toiseen kunnes… silloinen poikaystäväni ajoi säälittävät haituvat pois ja mulla oli yhtäkkiä siili. Aluksi oli hauskaa ja outoa katsoa peiliin, mutta myöhemmin se oli lähinnä pelottavaa ja masentavaa. ”Kuka toi tyyppi peilikuvassa oikein on? Miks se muistuttaa mua, mutta näyttää niin erilaiselta ja sairaalta?”

1. Nämä kuvat otin aikalailla tasan kolme vuotta sitten. Hiukset ajettiin pari minuuttia sitten pois ja menin vessaan ”ihailemaan uutta hiustyyliäni” ja sovittamaan huivia. En halunnut sairaalahuoneessakaan kulkea kaljuna, oli kylmä ja oma peilikuva ahdisti. 2. Tässä kuvassa taisin juuri päästä kotiin piitkän sairaalajakson jälkeen ja kaivoin heti vanhan peruukin kaapista.

En osannutkaan olla ihmisten ilmoilla ajattelematta omaa ulkonäköäni. ”Huomaakohan kukaan, että mulla on peruukki?” En uskaltanut kulkea kaljulla päällä enkä edes pelkkä huivi päässä. Peruukki oli liian kuuma, liian ahdistava, liian kiiltävä. ”Ihan varmasti kaikki nyt tuijottaa mua. Apua, miks toiki katto mua noin pitkään? Voi ei, nyt se tajus et mä oon kalju.”

Vaikka kaikki läheiset jaksoivat tsempata ja sanoivat että näytin hyvältä oli mulla tukka päässä tai ei, se ei hirveästi lohduttanut. Oma väsynyt peilikuva kertoi karun totuuden. Parisuhteeseen kaljuuteni heijastui epävarmuutena. Poikaystäväni rakasti pitkiä, kauniita hiuksiani ja kun minusta tuli kalju, en uskonut että hän aidosti piti minua kauniina, saatika sitten seksikkäänä.

Tiedän kyllä hyvin, ettei ulkonäöllä ole loppujen lopuksi mitään väliä, mutta uskokaa pois – nuorelle naiselle, oli hän sitten kuinka itsevarma tahansa, on erittäin vaikeaa menettää tahtomattaan hiuksensa. Tuntuu epäreilulta ja niin äärettömän ikävältä luopua leteistä, otsatukasta, poninhännästä, kauniista kampauksista ja hiustenlaitosta joka joskus kuului päivittäisiin rutiineihin. Tietenkin noin vakavassa tilanteessa tyhmäkin ymmärtää, että terveys on tärkeintä ja muut asiat, varsinkin pinnalliset, jäävät toissijaisiksi. Mutta se sattuu, pelottaa ja tekee pysyvää jälkeä nuoren ihmisen itsetunnolle.

Itselleni oli äärimmäisen tärkeää, että sain vertaistukea. Kukaan muu ei aidosti ymmärtänyt miltä minusta tuntui, ainoastaan ne, jotka olivat kokeneet samat asiat ja kamppailleet samojen pelkojen ja ajatusten kanssa. Onneksi löysin Fuck Cancer -kamppiksen, jonka kautta tutustuin Sylvaan ja sen toimintaan ja sain paljon tukea ja ihania kavereita. Fuck Cancer antaa syöpään sairastuneille nuorille aikuisille niin paljon. Mm. mahdollisuuden vaikuttaa sekä saada ja antaa vertaistukea. Sieltä saa ammattilaisten apua, voi osallistua kivoihin tapahtumiin ja jopa joogaan ja kesäleireihin! En voisi olla kiitollisempi Anskulle ja kaikille muille Sylvan työntekijöille, jotka tekevät niin äärettömän tärkeää työtä. Kiitos. ♥

Lue tarinani täältä.

Fuck Cancer Run 2017 postaus täällä!