yksinjäämisen pelko
Blogissani olen tottunut puhumaan avoimesti ja käsittelemään kaikkia mahdollisia tunteitani. Avaudun perheestäni, rakkauselämästäni, terveydestäni, peloistani – lähes kaikesta. Välillä mietin, paljastanko ihan liikaa? Blogini lukijat ovat suurimmaksi osaksi itselleni täysin tuntematonta porukkaa, ja he tietävät mistä tykkään, mitä pelkään, mitä olen kokenut ja paljonpaljon muuta. Toisaalta, blogini tarkoitus on toimia vertaistuen lähteenä, joten eiköhän mennä niin sanotusti all the way? Paljastan siis vielä yhden suuren pelkoni – yksinjäämisen pelko.
Olen seurustellut AINA. Tai siis, yhteensä melkein 6 vuotta. Seurustelutaustani on melko pitkä siihen nähden, että oon vasta 23-vuotias. Ensimmäinen vakava parisuhde kesti 4 vuotta, toinen yli 1,5. Sitten tietysti vielä kaikki lyhyemmät romanssit… En ole ollut ollenkaan yksin.
Paitsi just nyt. Vihdoin ja viimein. Koska musta tuntuu että mun pitää olla yksin. Koska taidan salaa HALUTA olla yksin. Hui.
En ole ennen ollut yksin – en ole osannut, en ole pystynyt, enkä ole edes halunnutkaan. Vaikka olenkin vasta 23-vuotias, ajattelen kauhulla yksinäistä tulevaisuuttani koirien ympäröimänä. Katkera, ryppyinen, koiranruoalta haiseva Ani, joka istuu yksin kiikkutuolissa, hörppii teetä ja katuu sitä, kun antoi nuorena pakit Matille, Pekalle, Petterille ja jäi sitten yksin…
Mä tykkään olla parisuhteessa. Tykkään kun voi aina soittaa tai lähettää viestiä sille tärkeimmälle tyypille, joka ymmärtää mua paremmin kun kukaan muu. Tykkään, kun musta pidetään huolta, kun mun päätä paijataan, kun mua pidetään sylissä ja kun mulle tuodaan kukkia. Tykkään, kun saan nukahtaa jonkun kainaloon, roikkua reppuselässä ja ottaa pusukuvia. Rrrrakastan sitä tunnetta, kun toinen kattoo umpirakastuneena silmiin ja pitää mua kun kukkaa kämmennellä. Musta tuntuu, että olen jopa koukussa näihin juttuihin ja fiiliksiin.
Nyt kun olen yksin, multa puuttuu nuo kaikki asiat. Tuntuu tyhjältä, oudolta ja yksinäiseltä. Ja toisaalta, IHAN ÄLYTTÖMÄN SIISTILTÄ.
Mun ei tarvii miellyttää ketään, ei tarvii ajatella ketään, saan keskittyä vain ja ainoastaan omaan napaani. Saan olla niin itsekäs kun vaan haluan, ostaa juuri sellaista ruokaa kun itse haluan, suunnitella omia menoja ottamatta huomioon muiden mielipiteitä. Saan kuunnella juuri sellaista musiikkia kun haluan, laulaa suihkussa niin kovaa kun huvittaa ja nukkua keskellä sänkyä x-asennossa ja vaikka kuorsata jos siltä tuntuu!
Saan pukeutua juuri niin kun haluan ja kokeilla erilaisia tyylejä, miettimättä sitä, näytetäänkö me pariskuntana erilaisilta jos toisella on puku päällä ja mulla lenkkarit ja rikkinäiset farkut. Tai päinvastoin. Saan olla ja mennä, nähdä ketä haluan, sanoa mitä haluan. Ei silleen, että parisuhteet olisivat rajoittaneet mun elämää ihan kauheesti, mutta kyllä ne jollain tavalla ovat aina vaikuttaneet mun käyttäytymiseen. Otan liianki paljon huomioon sen, miltä toisesta saattaa tuntua jos teen niin ja näin.
Nyt tuntuu siltä, että mun ”pitää” olla yksin ja opetella kuuntelemaan vain ja ainoastaan omaa sydäntä. Ottaa selvää mistä tykkään ja elää juuri niin kun itse haluan. Sitten vasta elämääni mahtuu toinenkin. Osaan varmasti olla paljon parempi kumppani, jos tiedän millainen olen ja mistä tykkään. Vasta sitten kun olen onnellinen yksin, osaan olla onnellinen myös suhteessa. Tähän vielä tällainen sopiva quote:
”You can’t pour from an empty cup. Take care of yourself first.” Juuri näin.
Osaako kukaan muu samaistua näihin tunteisiin vai olenko vaan tällainen outolintu joka pelkää, mutta samalla haluaa olla yksin?
INSTAGRAM / PINTEREST / FACEBOOK / BLOGLOVIN’
SNAPCHAT: anifrei