yksinjäämisen pelko

IMG_7516.jpg

Blogissani olen tottunut puhumaan avoimesti ja käsittelemään kaikkia mahdollisia tunteitani. Avaudun perheestäni, rakkauselämästäni, terveydestäni, peloistani – lähes kaikesta. Välillä mietin, paljastanko ihan liikaa? Blogini lukijat ovat suurimmaksi osaksi itselleni täysin tuntematonta porukkaa, ja he tietävät mistä tykkään, mitä pelkään, mitä olen kokenut ja paljonpaljon muuta. Toisaalta, blogini tarkoitus on toimia vertaistuen lähteenä, joten eiköhän mennä niin sanotusti all the way? Paljastan siis vielä yhden suuren pelkoni – yksinjäämisen pelko. 

Olen seurustellut AINA. Tai siis, yhteensä melkein 6 vuotta. Seurustelutaustani on melko pitkä siihen nähden, että oon vasta 23-vuotias. Ensimmäinen vakava parisuhde kesti 4 vuotta, toinen yli 1,5. Sitten tietysti vielä kaikki lyhyemmät romanssit… En ole ollut ollenkaan yksin.

Paitsi just nyt. Vihdoin ja viimein. Koska musta tuntuu että mun pitää olla yksin. Koska taidan salaa HALUTA olla yksin. Hui.

En ole ennen ollut yksin – en ole osannut, en ole pystynyt, enkä ole edes halunnutkaan. Vaikka olenkin vasta 23-vuotias, ajattelen kauhulla yksinäistä tulevaisuuttani koirien ympäröimänä. Katkera, ryppyinen, koiranruoalta haiseva Ani, joka istuu yksin kiikkutuolissa, hörppii teetä ja katuu sitä, kun antoi nuorena pakit Matille, Pekalle, Petterille ja jäi sitten yksin…

ani copy.jpg

Mä tykkään olla parisuhteessa. Tykkään kun voi aina soittaa tai lähettää viestiä sille tärkeimmälle tyypille, joka ymmärtää mua paremmin kun kukaan muu. Tykkään, kun musta pidetään huolta, kun mun päätä paijataan, kun mua pidetään sylissä ja kun mulle tuodaan kukkia. Tykkään, kun saan nukahtaa jonkun kainaloon, roikkua reppuselässä ja ottaa pusukuvia. Rrrrakastan sitä tunnetta, kun toinen kattoo umpirakastuneena silmiin ja pitää mua kun kukkaa kämmennellä. Musta tuntuu, että olen jopa koukussa näihin juttuihin ja fiiliksiin.

Nyt kun olen yksin, multa puuttuu nuo kaikki asiat. Tuntuu tyhjältä, oudolta ja yksinäiseltä. Ja toisaalta, IHAN ÄLYTTÖMÄN SIISTILTÄ. 

Mun ei tarvii miellyttää ketään, ei tarvii ajatella ketään, saan keskittyä vain ja ainoastaan omaan napaani. Saan olla niin itsekäs kun vaan haluan, ostaa juuri sellaista ruokaa kun itse haluan, suunnitella omia menoja ottamatta huomioon muiden mielipiteitä. Saan kuunnella juuri sellaista musiikkia kun haluan, laulaa suihkussa niin kovaa kun huvittaa ja nukkua keskellä sänkyä x-asennossa ja vaikka kuorsata jos siltä tuntuu!

Saan pukeutua juuri niin kun haluan ja kokeilla erilaisia tyylejä, miettimättä sitä, näytetäänkö me pariskuntana erilaisilta jos toisella on puku päällä ja mulla lenkkarit ja rikkinäiset farkut. Tai päinvastoin. Saan olla ja mennä, nähdä ketä haluan, sanoa mitä haluan. Ei silleen, että parisuhteet olisivat rajoittaneet mun elämää ihan kauheesti, mutta kyllä ne jollain tavalla ovat aina vaikuttaneet mun käyttäytymiseen. Otan liianki paljon huomioon sen, miltä toisesta saattaa tuntua jos teen niin ja näin.

Nyt tuntuu siltä, että mun ”pitää” olla yksin ja opetella kuuntelemaan vain ja ainoastaan omaa sydäntä. Ottaa selvää mistä tykkään ja elää juuri niin kun itse haluan. Sitten vasta elämääni mahtuu toinenkin. Osaan varmasti olla paljon parempi kumppani, jos tiedän millainen olen ja mistä tykkään. Vasta sitten kun olen onnellinen yksin, osaan olla onnellinen myös suhteessa. Tähän vielä tällainen sopiva quote: 

”You can’t pour from an empty cup. Take care of yourself first.” Juuri näin.

Osaako kukaan muu samaistua näihin tunteisiin vai olenko vaan tällainen outolintu joka pelkää, mutta samalla haluaa olla yksin?

IMG_7519 copy.jpg

INSTAGRAM / PINTEREST / FACEBOOK / BLOGLOVIN’ 

SNAPCHAT: anifrei

Kommentit (15)
  1. Pystyn niiiin samaistumaan tähän!! Olen ollut nyt vuoden suhteessa ( takana kolme parisuhdetta ) ja oltuani viimeisen eron jälkeen parisen vuotta yksin – voin sanoa, että tunnen ensimmäisen kerran olevani oikeasti valmis tähän. Parin vuoden yksin olo teki todella hyvää ja opin tuntemaan itseni paremmin sekä oikeasti nauttimaan omasta seurastani! Ymmärsin myös sen aikana, mitä MINÄ elämältä ja kumppaniltani haluan. Yksin olo on aluksi varmasti vaikeaa, mutta sen aikana sinusta tulee vahvempi nainen ja todennäköisemmin myös päädyt seurustelemaan joskus sellaisen henkilön kanssa, joka on vain hieno lisä elämääsi muttei sellainen pakollinen ” I just need someone in my life” tyyppinen juttu 😀 You can do it! Ja niin kuin sanoit itse; jos ei nauti omasta seurasta, miten voi antaa itsestään 110% toiselle ? Ihanaa päivää sinne! 

    1. Voi kiitos ihanasta kommentista! Mahtavaa, että tunnet olevasi valmis suhteeseen ja osaat nauttia myös omasta seurasta. Mäkin toivon olevani vielä joku päivä samassa tilanteessa. Tosi kiva saada vertaistukea ja erittäin lohduttavaa kuulla, että yksinolo oikeasti kannattaa! Kiitos tsemppisanoista ja ihanaa päivää (tai no iltaa nyt sitten) sinnekin 🙂

  2. Niin viisasta tekstiä! 🙂 Sitten kun olet tutustunut itsees paremmin ja kerännyt itsevarmuutta olla yksin, huomaat kyllä sen kasvun tuoman eron parisuhteessa. Silloin tietää että oikeasti rakastaa sitä toista vain ja ainoastaan siksi että se on ihana, ei siksi että tarvitsisi parisuhteen tai parisuhdekokemuksia. Olipa sekava kommentti, en tiiä menikö perille! 😀

    1. Hyvin meni perille, haha ei hätää 🙂 Kiitos ihana <3 Oot ihan oikeessa, mä haluan olla sitten joskus parisuhteessa VAIN sen takia että välitän siitä toisesta tyypistä. Eikä niin että ”onhan toi ihan kiva, mutta periaatteessa kelpais melkein kuka vaan..” 😀 Kiitos kommentista ja JEE nähdään huomenna 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *