you’ll never walk alone

Hän istui minua vastapäätä ja höpötteli omiaan, kuten aina.  Paljon turhia, arkisia ongelmia, jotka ovat minustakin joskus tuntuneet suurilta. Riita poikaystävän kanssa, koulussa levinnyt juoru, tuleva koeviikko… ’’ja sit se viel osti samanlaisen paidan ku mulla, mieti oikeesti mikä lehmä’’. Nyökkäilen hiljaa ja päässäni pyörii vaan: ’’oletko tosissas, elämässähän on paljon isompiakin ongelmia’’. En saa sanottua mitään muuta kun hiljaisen ’’joo’’:n…

Hän ei tiedä miltä minusta tuntuu. Hän ei tunne tätä tuskaa. Elää omassa kuplassa ja kuvittelee että elämä koostuu shoppailusta, treffeistä ja juhlista. Tulen jopa vihaiseksi, mutta yritän hillitä itseni. Eihän se ole hänen vika että mulle kävi näin. Se oli oma valintani kun päätin olla kertomatta tästä kenellekään. Halusin välttyä juoruilta ja sääliltä ja jatkaa normaalia nuoren tytön elämää, vaikka tiesin ettei se enää ollut mahdollista. Yritin esittää että kaikki on ennallaan. Että olen edelleen se sama Ani, joka valittaa koeviikoista, metsästää täydellistä vanhojen mekkoa, juoruilee tyttökavereiden kanssa välitunneilla eikä murehdi mitään muuta kun sateessa levinnyttä ripsaria. Tuntui siltä, ettei kukaan tässä maailmassa voi ymmärtää minua. Kukaan ei voi käsittää, miltä tämä tuntuu.

1.jpg

Voi kunpa olisin silloin tiennyt, että olin niin kamalan väärässä…

Vertaistuki tekee ihmeitä. Tietysti perheen ja ystävien tuki on myös todella tärkeää, jollei tärkeintä. Ilman sitä en varmaan olisi nyt tässä. Mutta henkilö, joka on kokenut samaa ja tietää tasan tarkkaan mitä käyn läpi, tukee täysin eri tavalla. Kun löytää ihmisen, joka on joskus ollut samassa tilanteessa, näkee asiat eri valossa. Hän on taistellut ja voittanut eli kyllä minäkin pystyn siihen!

Yksi blogini perustamisen syistä oli tämä: halusin näyttää muille, että tästäkin voi selvitä. Halusin näyttää lymfoomapotilaille, että elämä jatkuu. Haluan auttaa, koska minuakin autettiin ja sain vertaistuesta niin paljon irti. Se auttoi minua jaksamaan ja haluan auttaa muitakin jaksamaan.

Olen saanut yhteydenottoja, joissa ihmiset ovat kertoneet, että teksteistäni on ollut hyötyä, enkä voisi onnellisempi olla!

Halusin kai sanoa, että autan mielelläni. Kuuntelen, tuen, kerron. Jos jonkun mieleen on joskus juolahtanut ajatus yhteydenotosta minuun, laittakaa rohkeasti viestiä. Se ei ole minusta ärsyttävää, päinvastoin. Jos voin jollain tavalla auttaa – teen sen hymyssä suin. Omien murheiden ja pelottavien ajatusten kanssa ei saa jäädä yksin.

*tukka ei ole kasvanut parissa päivässä pitkäksi, kuva otettu maaliskuussa 🙂

Kommentit (7)
  1. KatjaMarjuska83
    24.9.2015, 15:52

    Hyvin kirjoitettu, täytyi lukea loppuun saakka. Hienoa, että jaat kokemuksestasi, se on rohkeaa :)!

    1. kiitos hurjasti!! 🙂

  2. Huh kuinka herkkää. Olet ihana! 🙂

    1. voi kiitos! Sinä myös 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *