Tiedättekö, kun joskus kirjat vain kolahtavat, osuvat kulmia kopistellen juuri sen hetkisiin mietteisiin? Niin minulle kävi retkeilytoimittaja-luontokuvaaja Monni Himarin Vaella, kalasta, rakasta – Omaa polkua etsimässä – kirjan kanssa (SKS Kirjat, 2021). Ei siksi, että itse vaeltaisin tai kalastaisin (rakastan monia asioita ja ihmisiä, sitä en voi kieltää). Vaan siksi, että se kertoo kiehtovista valinnoista, joita huomaan pohtivani joka päivä.

***

***

Kirja kertoo Himarin henkilökohtaisesta muutoksesta. Hän muuttui maailman ympäri matkustelevasta, Helsingissä asuvasta elämysten kuluttajasta luonnon ystäväksi, joka nauttii pohjoisen pallonpuoliskon hiljaisuudesta ja elämän yksinkertaisuuksista. Himari ahdistui kaupungissa välkkyvistä mainostauluista, jatkuvaan kuluttamiseen rohkaisevasta ympäristöstä. Sen ahdistuksen tunnen ytimessäni, ja Himari onnistuu paikoitellen puhumaan lauseilla, jotka voisivat olla omiani:

Luonto oli alkanut puhua minulle. Tunsin sen kaikkialla, missä kuljin. Kuulin sen hätähuudot ylikulutukseen lietsovissa kauppakeskuksissa, äänettömänä itkuna neonkylttien takaa, pullistelevien ostoskassien vanavedessä kuin perässä vedettävä surkea muisto siitä, mitä vähällä pärjääminen on joskus tarkoittanut. Miten me olemme ajautuneet tähän?

***

Onko elämäntyylisi oikeasti omasi?

Kirjassa käy ilmi, että ajatukset hidastamisesta, vähemmällä elämisestä ja edes osittaisesta omavaraisuudesta kypsyivät pitkään Himarin mielessä ennen varsinaista muutosta. Muutoksen käynnisti lopulta havainto: Himari huomasi, että ei elä elämäänsä kuten oikeasti haluaisi. Hän tajusi toimivansa yhteiskunnan normien ja ulkoisten odotusten ajamana, vaikka se sai hänet voimaan huonosti. Hän oli elänyt tehden niitä asioita, joita kaikki muutkin tekivät, pysyäkseen yhteisön ja kapitalistiseen yhteiskuntaan sopivan elämän pyörässä kiinni. Hän toimi itseään – ja luontoa – vastaan. Havaintonsa seurauksena hän erosi silloisesta poikaystävästään, luopui materiakeskeisestä elämästä, pakkasi olennaisimmat asiat autoonsa Ravuriin ja lähti hirsimökkiin Pohjois-Norjaan.

Himari saa lukijan, eli minut, mietteliääksi. Elänkö elämää omilla ehdoillani? Mitkä ovat suurimmat voimat päätösteni ja valintojeni taustalla? Pakko, normit, yhteenkuuluvuuden kaipuu – kuinka paljon ne oikeastaan vaikuttavat tekemiseeni? Jos saisin valita ja muotoilla elintapani kokonaan nollasta, miltä elämäni silloin näyttäisi? Missä asuisin? Mitä tekisin? Onko nykyihmisen suurin ongelma mahdollisuuksien (liian) runsas kirjo ja se, että pääsemme tirkistelemään lähes kenen tahansa elämän valintoja sosiaalisen median kautta? Olemmeko tulleet kuuroiksi ja sokeiksi omalle tahdollemme?

***

Tuttua ahdistusta kaupungissa

Kaupunkiympäristö näyttäytyy usein minullekin 24 tuntia vuorokaudessa lähetystä tekevänä mainoskampanjana, joka aiheuttaa (turhia) haluja, himoja ja tarpeita, joita minulla ei edes olisi, jos kuluttaisin enemmän aikaa luonnossa kaupungin ja somen sijaan. Kun asuin vielä Helsingissä, ostamiseen joka suunnasta kannustava kaupunkinäkymä sai minut usein tuntemaan voimakasta ahdistusta sekä mutkikkaita sisäisiä ristiriitoja. Haluan tehdä hankintani harkitusti ja kestävällä tavalla, en suinkaan impulsiivisesti tai siksi koska kaikki muutkin. Kuitenkin altistumisella sille mitä kaikki muut tekevät, ostavat, mainostavat ja puuhaavat oli vaikutuksensa minuunkin. On yhä.

Vähemmällä pärjääminen on ilmiö, joka kutsuu minua puoleensa. Kasvua hinnalla millä hyvänsä-ajattelu saa niskakarvani väräjämään. Tunnen ahdistusta maapallon tulevaisuudesta, tulevien sukupolvien elinolosuhteista, eläinten elinolosuhteista. Tiedostan, että elämä ei voi jatkua näin. Ihmiskunnan ja yhteiskuntien pitää sopeutua muutokseen, mieluiten nyt eikä huomenna. Uskon, että ikuisen talouskasvun ja voittojen tavoittelun sijasta meidän pitää panostaa kestävyyteen ja vähemmällä pärjäämiseen. Meidän pitää tehdä U-käännös arvostustemme kanssa: sen sijaan että haluamme lisää, nopeammin ja isommin, meidän tulisi pysähtyä. Ottaa muutama askel taaksepäin, tulla toimeen vähemmällä, jolloin aikaa jäisi työnteolta ja voittojen sekä materian perässä juoksemiselta niille asioille, jotka useimmille ihmisille merkitsevät lopulta eniten: läheiset ja perhe, läsnäolo, ympäristö.

***

***

Muutimme viime vuoden lopulla puolisoni kanssa Helsingistä Pirkanmaalle, hieman etäämmälle isosta keskuksesta. Muutos ei ole tietenkään täysin verrattavissa siihen, mitä Himari on tehnyt, mutta uskon, että se sisältää samoja taka-ajatuksia. Asun toki edelleen taajamassa, ostan ruokani supermarketista ja kotiimme tulee sähköt, vesi ja suoratoistopalvelut. Minulle tämä maisemanvaihdos oli siitäkin huolimatta liikahdus kohti yksinkertaisempaa elämää.

Tunsin rauhan laskeutuvan sisääni sillä askeleella, jonka otin kynnyksen yli kotiimme. Lakkasin miettimästä mitä palveluja minun pitäisi kaupungissa asuessani kokeilla, mitä elämyksiä minun pitäisi kokea, mitä tapahtumia pitäisi tutkia ja mitä tavaroita pitäisi ostaa. Pitäisi-mantran ja hektisen kaupunkiympäristön aikaansaama stressi oli näkynyt jo pitkään mm. kasvojeni iholla, joka ihan oikeasti muuttui sileämmäksi vain muutamassa viikossa muuton jälkeen. Samalla arvostus niitä asioita kohtaan, joita minulla jo on, kohosi. Se on jopa hieman kieroutunutta, että vasta kun omistin talon ”maaseudulla”, ymmärsin, ettei asioiden omistaminen ole lopulta tärkeää laisinkaan.

Mitä enemmän tavaraa omistaa, sitä enemmän tavarat oikeastaan omistavat ihmisen.

***

Kirjasta ja polulla eteenpäin

Himarin oma polku ei lopulta kulje valtaväylillä tai edes kävelyteillä, vaan merellä ja ryteiköissä, siellä missä luonto tuntuu, tuoksuu, näkyy, kuuluu ja maistuu vahvimmin. Minua ilahdutti teoksen antelias ja runsas kieli. Metaforat ja vertaukset henkilökohtaiseen sekoitettuina kuplivat iloisesti. Vahvat kuvat ja voimakkaat aistimukset olivat käsinkosketeltavia. Luonnon kuvaajana Himari todellakin loistaa, kerronnassa kuuluu luonnossa vietetyt tunnit, tarkennetut katseet ja eletyt aistihavainnot.

Vaella, kalasta, rakasta on kirjamatkailua parhaimmillaan.Välillä mielenkiintoni oli kuitenkin lopahtaa, kun kirjassa kuvailtiin vaikkapa pitkästi kalastamiseen, Himarin suhdekoukeroihin tai Pohjois-Norjan paikkakuntiin liittyviä yksityiskohtia. Dialogi myös tuntui paikoin kömpelöltä, se erottui muusta kerronnasta hieman epäolennaisen kuuloisena.

Näistä pienistä asioista huolimatta suolantuoksuinen kirja oli hieno lukukokemus, joka teki minulle sen, mitä kirjallisuus parhaimmillaan tekee: laittoi ajattelemaan. Lämmin suositus siis Himarin kirjalle ja oman polun pohdinnoille!

Ajatteluun herätteleviä kirjoja ovat olleet myös Deborah Levyn Elämisen hinta ja Anna Kontulan Pikkuporvarit.

 192 s. | SKS, 2021 | Kannen suunnittelu Teemu Junkkaala, valokuvat Monni Himari | Kirjastolaina