Äitienpäiviä

Toinen kuluvan vuoden surullisimmista viikonlopuista meni verrattain helposti ohi. Olimme koko viikonlopun reissussa, eikä seurueeseemme kuulunut pieniä lapsia.

Suurin kunnia tästä kuuluu kuitenkin kropalleni ja lapsettomuushoidoille: siirrosta on sen verran vähän aikaa, että odottelen raskaustestipäivää.

Ilman tällaista hirvittävien lääkehormonien pakottamaa käyttäytymistä, kehoni on yleensä päättänyt tehdä lapsettomien lauantaista ja äitienpäivästä minulle mahdollisimman ikävän aloittamalla viiltävät kuukautiset jompana kumpana edellä mainituista.

Halaus just sulle, joka luet tätä. <3

Aiempina vuosina olen kirjoittanut päiväkirjaani äitienpäivästä muun muassa seuraavaa.

Vuosi sitten:

Menkat tuli ja meni. Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä tuli ja meni.

Äitienpäivän törkein kommentti oli Minkalta. Meidän ryhmäkeskustelussa Inna 11v toivotti hyvää äitienpäivää myös minulle, minä samoin Innalle, samalla tavallahan me ei-äidit, joilla on oma äiti, sitä juhlitaan.

Minka: Ihanaa! Millos on la?

Minä: Mitä?! Ei milloinkaan, sen takia toivotin SAMOIN myös Innalle.

Minka: En usko

Minä: Niin no, ”ei milloinkaan” oli kyllä väärä ilmaus, oikea ois ollut ”ei ole ainakaan tiedossa”

Minka: Juu ei kannata sanoa ei millonkaan tai ei koskaan…

Vituttaa. Ja tuntuu kyllä muutenkin paskalta, mutta ei Minkan takia, hänen kommenttinsa ovat monestikin noin törkeitä ja niille minä olen jo immuuni.

Minkalle muuten kerron lapsettomuudesta sitten joskus ihan vihonviimeisenä ja näen vaikka erikseen vaivaa, jotta hän kiusaantuu siitä uutisesta mahdollisimman paljon.

Kaksi vuotta sitten: 

Lapsettomien lauantai lähestyy. Senhän muistaa tietenkin äitienpäivästä.

Muistan hyvin, miten hämmentynyt fiilis siitä tuli viime vuonna – silloin tuli vastaan monta osuvaa artikkelia lapsettomuudesta ja aloin tajuta, että tämä on nyt meidän päivä.

Meidän päivä. Meidän päivä on lapsettomien lauantai, ei äitienpäivä. Miten surullista. Ei meille pitänyt käydä näin, vaikka sitä pelkäsinkin.

Nyt on jo kolmas äitienpäivä, jolloin olen ei-äiti. Kolmas!!!

Kolme vuotta sitten:

Lapsettomien lauantai herätti ajatuksia. En jaksa sisäistää, että olemme virallisesti lapsettomia.

Toisaalta en haluaisi tottua siihen, koska emme kuitenkaan toistaiseksi ole tietoisia mistään lapsettomuutta aiheuttavasta ”viasta”, joten meillähän on toivoa.

Toisaalta haluaisin tottua ajatukseen jollain tasolla, jottei mahdolliset huonoimmat uutiset tule sitten aivan puskista.

HS:ssa oli hyvä kolumni lapsettomuudesta kärsineeltä toimittajalta (https://www.hs.fi/elama/art-2000005672465.html).

Erityisesti minuun kolahti tämä: Siihen asti olin kyennyt saavuttamaan elämässäni suurin piirtein sen minkä olin halunnut. Olin ollut onnekas.

Juuri tuota minäkin olin pelännyt jo ennen koko lapsenhankinnan suunnittelua. Ja juuri niin elämä on minuakin kohdellut – silkkihansikkain.

Äitienpäivänä aihe oli luonnollisesti mielessä ja menkat alkoivatkin illalla. Tajusin miettineeni samaa lapsettomuusasiaa jo vuosi sitten äitienpäivänä. Sekin tuntuu tosi kaukaiselle, taas on mennyt vuosi.

Toinen vuoden surullisimmista viikonlopuista on muuten joulu.