Elämän ja kuoleman äärellä

Montakos sytostaattia sulla on nyt ollut? Mites sä oot voinut?

Kaks niitä on nyt ollu. Ihan hyvinhän mie. Tukka lähti. 

Ei väsytä pahasti? 

No vähäsen. Hyviä ne nykyset pahoinvointilääkkeet.

Sepä hyvä. Kiva kuulla. 

No mites sie oot voinut?

Hyvin, kiitos.

Onkos siulla ollu paha olo?

Ei oo. Ei oo tarvinnut käydä housukaupassakaan vielä.

Mie aina tiiän ihan selvästi siitä mahasta, että tuleeko tyttö vai poika. Jos se lähtee alhaalta, niin poika, ja jos ylhäältä sillä tavalla rintojen alta se kumpu, niin tyttö.

Heh. Aijaa. Onko ollu ihan pettämätön tieto.

On se.

No entäs jos ei oo oikein kasvanu koko maha.

Meneeki vaikiaksi sitten.

Onneksi on lääkärit, ne tietää silloinkin.

Joko sie sitten tiiät?

Ei vielä tiedetä. Kyllä mä sitten kerron sulle heti. 

No hyvä. Tule näyttäytymään sitte ku oot parantunu tuosta flunssasta. Ja tuo se keltanen lanka.

Mummo tekee ajankulukseen minulle lapasia. Tarkoitus oli käyttää villapaidasta ylijääneet langat niihin, mutta ihan ensimmäisenä hän pyysikin hakemaan lisää lankaa, jotta saa lapasiin mieleisensä kuviot.

Minä tietysti hain kiltisti lisää pellavankeltaista lankaa, jota ei sitten kuitenkaan tarvittu lisää. Elä palauta sitä, saahan siitä vaikka sitte vauvalle töppösiä, mummo myhäili tyytyväisenä. Totta, yhdestä sellaisesta kerästä saa varmaan pikkiriikkisiä töppösiä koko kaupungin vauvojen tarpeiksi.

Minulle oli vaikeaa hankkia ensimmäinen raskauteen liittyvä tavara sitten neuvolakortin, eli äitiysmalliston housut, enkä ole vielä valmis edes vilkaisemaan lastenosaston suuntaan. Tuntuu, että sellainen tuo huonoa onnea. Ajatus oikeasta lapsesta on vieläkin liian hyvää ollakseen totta.

Hankinnat ovat no-no, mutta mummon väkertämistä töppösistä olen valmis joustamaan: väsätköön vaan, onhan kai todennäköistä, että pian hän ei ole väsäämässä mitään. Kenellekään. Tai vaikka hän tästä syövästä selviäisikin, niin onhan hän muutenkin hyvin iäkäs ihminen.

En ole menettänyt lähisukulaisiani sitten taaperoiän, joten totuttelen nyt samaan aikaan ajatukseen sekä syntymän että kuoleman ihmeellisyydestä.

En minä edelleenkään pelkää aktiivisesti keskenmenoa, mutta en vaan pysty vielä hankkimaan mitään ihanaa pupuhaalaria hipelöitäväksi. Tuijottaisin sitä ihanan suloista haalaria ja miettisin, että entä jos sille ei sittenkään tule ikinä käyttäjää.

Nurinkurista. Mummon tekemät töppöset sen sijaan muistuttaisivat tekijästään, jos ja kun hänestä joskus aika jättää.

Jos saan häneltä pellavankeltaisia töppösiä, niin minähän voin aina lahjoittaa ne sisarusteni lapsille, jos itse en saakaan niille koskaan käyttäjää. Mikä suuri aarre, edesmenneen isomummon tekemät töppöset. Ehkä ehdotan itse hänelle töppösten jälkeen jotain villahaalaria.