Vaikeita aiheita

Mummoni sairasti loppukesästä aggressiivisen syövän. Oli suoranainen ihme, että se äkillisesti kasvanut, valtava kasvain saatiin leikattua kerralla ja täydellisesti pois.

Se oli tietenkin liian hyvää ollakseen totta.

Nyt hänen molemmista keuhkoistaan löytyi uudet kasvaimet, mummo joutuu sytostaattihoitoihin. Äitini soitti ja kertoi minulle. Hänen mukaansa mummo ei taida ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta on kyse.

Aloin tietysti järjestää visiittiä mummolaan. Emme mummon kanssa tapaa tai soittele kovin usein – lähinnä silloin, kun on asiaa. Asia on useimmiten villasukkatilaus tai mummon tekemän mehun noutaminen.

Moi. Mitäs puuhaat?

Mie tässä katon eilisiä salattuja. 

Aa.

Ajattelin, että satuinko soittamaan just Kauniiden ja Rohkeiden aikaan.

Nehän alkaa vasta vartin päästä.

Jaa. Niinpä alkaakin.

Tavatessamme mummo kysyy useasti, onko äitini jo kertonut minulle hänelle tapahtuneen sitä ja tätä. Useimmiten kyse on mekkaloivasta yläkerran naapurista tai jostain muusta sellaisesta informaatiosta, mitä äitini ei todellakaan näe tarpeelliseksi kertoa minulle. Emme pahemmin soittele äitinikään kanssa.

Jos vähän aikaa jaarittelen, niin ottaisiko mummo sitten syöpäuutiset puheeksi? Kai hänellä on tarve puhua siitä, ja minä olen nyt ollut aloitteellinen ja ilmestynyt puhelimen päähän. Oikein ritari valkealla ratsulla! Minä olen nyt saatavilla.

Sitähän mä… Sitä mä mietin, että mites ne lapaset muuten edistyy?

Ei ne oikein edisty, ku siun piti tuoda se joku ohje. Siihen kuvioon. 

Ai.

Sie olit sillon siinä karanteenissa ja siun piti tulostaa se konttorilla.

Niinpäs… Niinpäs pitikin.

Eipä taida tämä taktiikka toimia. Pitäisikö mun nyt yhtäkkiä ihan kasuaalisti sanoa, että mä kuulin että sulla on hirveä tappava syöpä, kamala juttu?!

Äitihän sanoi, ettei mummo oikein ymmärtänyt uutisia. Voinko mä siis sanoa, että kuulin, että sait huonoja uutisia lääkärissä? Äh.

Nyt kun sanoit, niin enpä oo muistanut tulostaa.

Niin mie aattelin, ku ei oo kuulunu mitään.

Miten tämä voi olla näin vaivaannuttavaa – mehän olemme lähisukua!

Minä olen hyväntuulen lapsenlapsi, haen mehua ja suolakurkkuja ja keskustelen salkkareista! Minä olen hyvien uutisten esikoinen. En minä osaa keskustella mummoni kanssa kamalista asioista.

En oikein osannut silloin kesälläkään. Kyllähän minä siten lopulta keskustelin, mutta vaikeaa se oli. Kävin kylässä ja kyselin vointia, tietenkin, mutta nyt en saa sanaa suustani. Hävettää.

Jos mä tulostan sen huomenna ja tuon sen sitten töiden jälkeen, ehdotan.

Juu, tuo vaan.

Joo. Älä putoa salkkareissa kärryiltä. Heippa.

En enää ikinä harmistu siitä, ettei joku ystävistäni kysykään minulta lapsettomuushoidoista.