Elämäni suurin trauma
Äitienpäivän viikonloppu on valtavan monelle ihmiselle, kuten minulle, yksi vuoden vaikeimmista viikonlopuista. Lapsettomuus on elämäni suurin trauma.
Tänä vuonna äitienpäiväviikonloppu on minulle helpoin viiteen vuoteen, ja siltikin olisin halunnut pikakelata maanantaihin.
Onnekseni olen nyt välitilassa, jonkinlaisella lomalla lapsettomuudesta. Lomalla siitä ahdistavasta ja surullisesta metatyöstä, joka ei koskaan jätä rauhaan.
Eilen vietimme erakkoina laatuaikaa mieheni kanssa ja tänään käyn onnittelemassa omaa äitiäni. Minulle kohdistetut onnittelut tuntuvat vielä vaivaannuttavilta.
Lapsettomien lauantaita puolestaan on vaikeaa toivottaa kellekään. Ei se ole ikinä hyvä päivä. Silloin toivotaan korkeintaan voimia tähän kamalaan polkuun, jota tallaavat lukemattomat näkymättömiin jääneet ihmiset.
Lapsettomuus ylipäätään on mielettömän vaikea aihe. Minun pitäisi olla spesialisti, ja minustakin se on tulenarka asia.
Ystäväni aloittelee parhaillaan lapsettomuushoitoja ja mietin, pitäisikö minun mainita hänelle lapsettomien lauantaista. Luulen, ettei hän tiedä siitä. En maininnut mitään, sillä itse yhden vuoden raskautta yrittäneenä olisin ollut entistä suuremmassa shokissa ja syvemmässä alhossa, jos joku olisi vääntänyt minulle rautalangasta kuuluvani oikeasti tällaiseen kerhoon, johon kukaan ei halua joutua liittymään.
Viimeiset viisi äitienpäivää ovat olleet toinen toistaan kipeämpiä. Joka ikinen vuosi joku läheisistä on onnistunut laukomaan typerän kommentin meidän lapsiaikeistamme, puhumattakaan siitä, että päivä itsessään on puristanut rintaa ja tuonut palan kurkkuun.
Äitienpäivä on hieronut naamaani sitä faktaa, että jälleen on kulunut yksi kokonainen vuosi täynnä pettymyksiä ja epäonnistumista. Vuosi toisensa jälkeen se on tuntunut lohduttomammalta.
On vaikeaa jaksaa olla toiveikas, tai jaksaa vaan vilpittömän iloisena juhlia omaa äitiään, kun muistaa niin elävästi omat mietteensä täsmälleen samalta päivältä vuoden tai useamman takanta.
Muistat äärimmäisen tarkasti, että jo kolme vuotta sitten lohdutit itseäsi sillä ajatuksella, että ensi vuonna minäkin sitten vihdoin olen äiti, ja yritit parhaasi mukaan uskoa omaa vakuutteluasi selvitäksesi viikonlopusta.
Jos uskallat avata somen, siellä tulee vastaan vähintään kolme postausta saatesanoilla ”ei ole olemassa suurempaa rakkautta kuin rakkaus omaa lasta kohtaan”. Jaahas. Kiitos tästä, äiti-ihminen.
Normaalit ihmiset saavat lapsen yhden vuoden sisällä, meillä on kulunut kaksi-kolme-neljä-viisi vuotta, kelaat päässäsi leikatessasi kakkua kohteliaisuuskäynnillä, ja sitten joku sukulainen naureskelee, että jokos teillä on vihdoin pulla uunissa. Sitten arvot, olisiko hyvä ajatus tappaa äitienpäivän hilpeä tunnelma kunnon raivoavautumisella höystettynä kakunheitolla, vai vieläkö tämän kerran saat vastattua idiootille jotain korrektia.
Tahaton lapsettomuus on kamalaa. Voimia just sulle tähän viikonloppuun. <3