Erään keskenmenon vuosipäivä
Tasan 365 vuorokautta sitten istuin synnytyssiiven päivystysaulassa. Tuijottelin seinällä olevia vastasyntyneiden potretteja ja ohitseni lipui synnyttämään saapuneita naisia toinen toisensa jälkeen.
Tässä rakennuksessa lapsettomuustutkimuksiin joutuu kulkemaan äitiyspolin odotusaulan läpi ja näköjään keskenmenodiagnoosi haetaan myös äitien keskeltä. Jonkin oven takaa kuului aivan selvästi vastasyntyneiden hentoa itkua.
Vaikka olin kivuton, olisin tuhat kertaa mieluummin istunut toimistolla siinä äärimmäisen tylsässä viikkopalaveri-teamsissa, josta luistaakseni olin taas päästänyt valkoisen valheen, kuin siinä aulassa sen kuuluisan korkkitaulun vieressä, johon merkitään jokainen tässä sairaalassa syntynyt vauva sinisellä tai punaisella nuppineulalla.
Surkean tilanteeni kruunuksi odotusaulan läpi käveli työtuttuni, tullut tietenkin synnyttämään vaimonsa kanssa, ja minä jouduin pakottamaan hymyn kasvoilleni ja moikkaamaan vilpittömän ystävällisesti. Onneksi synnyttäjien ei tarvinnut jäädä samaan aulaan, ja luojan kiitos se työkaveri, mies, ei ole ikinä ottanut tätä yllättävää kohtaamistamme puheeksi.
Vuoroni koittaessa minä sain keskenmenodiagnoosin ja pakenin sitten sairaalaympäristöä lisääntymiskykyisine ihmisineen mahdollisimman ripeällä askeleella ruskaisena hehkuvaan syyspäivään.
Enpä olisi silloin millään uskonut, jos joku olisi kertonut, että tasan vuoden päästä saan noin kymmenet raskausonnittelut halauksen kera (työtutuilta, joita en ollut nähnyt kuukausiin ja jotka ovat muuten kaikki miehiä ja selvästi oppineet, ettei raskaudesta kannata onnitella, ennen kuin on asiastaan tuhatprosenttisen varma), ja että illalla esikoiseni pitää keskivartalossani poikkeukselliset, lähes kivuliaat reivit kuin lohdutukseksi tästä vuosipäivästä.
Keskenmenon jälkeen olin eksynyt ja rikki. Omalla tavallani rikki – rikki, särki, vaikka en suostunutkaan sitä myöntämään.
En ehkä osannut surra menetettyä elämänalkua, mutta osasin kyllä surra kiemuraista, juurakkoista polkuamme, joka ei tuntunut vievän mihinkään.
Lapsettomuus tuntui kenties toivottomammalta kuin koskaan ennen. Vähän huvittaa, että silloin ”en oikein osannut surra, kun en ollut edes ehtinyt ymmärtää olevani raskaana”, ja nyt voisin periaatteessa synnyttää hetkellä millä hyvänsä, ja edelleen tuntuu vieraalle, että minä olen raskaana oleva ihminen.
Seuraavaa alkionsiirtoa oli pakollista odottaa monta kuukautta ja sen myötä ajatus siitä, että edes kokonaisen vuoden sisällä ehtisi tapahtua yhtään mitään perheenlisäyksemme suhteen, oli järjetön.
Ei meidän tilanteellemme tapahdu yhden vuoden aikana mitään, mehän olimme olleet toivottomia tapauksia jo melkein viisi vuotta! Varsinkaan, kun seuraavat kolme kuukautta menevät pelkkään odotteluun. Jäljelle jää yhdeksän kuukautta, jolloin ehkä kokeillaan uudelleen, ehkä ei tulla raskaaksi, ehkä saadaan keskenmeno, ehkä joudutaan uuteen punktioon.
Mieheni jaksoi olla aurinkoisempi – tietenkin. Siksihän minä häneen olen rakastunut.
Minä olin vasta saanut uuden leiman papereihini, ja hän oli aidosti huolissaan siitä, ettei hänen uuteen autoonsa mahdu lastenvaunut. Minusta se oli täysin epärelevantti murhe kun otettiin huomioon se, että olin juuri saanut toisen keskenmenon ja se, että hänen autonsa vaihtuu kuitenkin vuoden, kahden välein.
No, ne vaunut ovat nyt postissa ja kohta niitä pitäisi sovittaa siihen samaan takakonttiin, joka häntä vuosi sitten huoletti. (Minua se ei huoleta vieläkään, kuten ei sekään, että laskettuun aikaan on kuukausi ja vaunut ovat tosiaan vielä matkalla. Kyllä ne ehtivät, tai jos eivät, niin ainahan sitä jotain keksii.)
Enpä olisi uskonut.