Joka solulla elettyä

Täytin kolmekymmentä vuotta.

Ensin ajattelin järjestää suuret juhlat, mutta ne nyt sitten kuitenkin jäivät toteuttamatta. Järjestäminen alkoi tuntua vaivalloiselta, sillä kavereillani on myös synttäreitä ja muita patoutuneita juhlatarpeita, ajattelin olevani synttäreinä raskaana, töissä alkoi iso projekti ja sitten oli se keskenmeno pohdittavana. Verhojen hankkiminenkin on vähän vaiheessa ja kaikkea sellaista tärkeää.

Lyhyesti: aivokapasiteettini ei vaan oikein riittänyt innostumaan minkäänlaisten juhlien suunnittelusta.

Minulle ei ole vielä tullut järisyttävää ikäkriisiä – olen jo jonkin aikaa mieltänyt itseni enemminkin kolme- kuin kaksikymppiseksi. Minusta kolmekymmentä on uusi kaksikymmentä, sillä erolla, että nyt tiedän jo aika hyvin, kuka minä olen.

Monesti sanotaan, että kaksikymppisillä on terveyttä ja aikaa elämästä nauttimiseen, ja eläkkeellä taas on aikaa ja rahaa, mutta terveys ei riitä. Sillä välillä ihmisellä on rahaa ja terveyttä, muttei aikaa. Siksi olen pyrkinyt jo jonkin tovin keskittymään aikaan ja elämästä nauttimiseen.

Kyllä, aika kuluu aivan liian nopeasti. Kyllä, minulle on jo tullut ryppyjä.

Kyllä, olisin voinut tähän mennessä valmistua kirurgiksi, asua ulkomailla pitkän aikaa, juosta maratonin ja harrastaa kolmen kimppaa, mutta en ole tehnyt mitään niistä. Ne olisi ihan siistejä juttuja, mutta rehellisyyden nimissä: minä en ole halunnut niitä riittävästi.

Kävin moikkaamassa mummoani sairaalassa, ja hänen haavastaan johdettu siisti dreeni oli minusta niin oksettavan näköinen, että sitä katsoessani muistin etten todellakaan ikinä ole aidosti halunnut lääkäriksi. Se ei ole mahdollisuus, jonka olisin jättänyt saamattomuuttani käyttämättä.

Mietin, että olisi siistiä asua USA:ssa, Kanadassa ja Italian maaseudulla, mutta en minä oikeasti halua viettää arkeani perheestäni niin kaukana. Maratonille voin treenata jos vaan saan kasaan riittävästi mielenlujuutta ja kolmen kimppakin taitaa olla vain omasta halustani kiinni. Jos todella haluaisin jotain sellaista, voisin edelleen ryhtyä tuumasta toimeen.

Tapahtumatta jääneiden asioiden lista on pitkä, mutta niin on myös tapahtuneiden.

Minähän olen oikeastaan ehtinyt saavuttaa kaikenlaista! Olen ollut aika ehtiväinen jopa kolmekymppiseksi.

Minä olen harrastanut kilpaurheilua ja valmistunut yliopistosta, minä olen asunut hetken ulkomailla ja saanut aikaiseksi lupaavan uran, joten olen ihan onnistuneesti toteuttanut kunnianhimoista luonnettani. En kuitenkaan siinä määrin sydämestäni, että olisin saanut urheilusta ammatin, valmistunut huippuarvosanoilla, asunut kaikissa niissä paikoissa joissa olisi siistiä asua joskus tai perustanut menestyvää start-upia.

Matkalla olen pitänyt hirveästi hauskaa. Nauttinut ja elänyt, aivan varmasti, vaikka en olekaan se hetkessä leimahtava rämäpää!

Olen saanut ympärilleni sydänystäviä, ihanan puolison, olen muokannut työelämästäni mielekästä ja rikkonut monia lasikattoja. Ainahan voisi tehdä jotain enemmän, jotain eri tavoin, mutta se olisi jostain muusta pois. Näin on hyvä.

Minun ei tarvitse nyt tehdä mitään bucket listiä, sillä olen ollut tyytyväinen itseeni pitkin matkaa. Minun ei tarvitse hypätä benjiä saadakseni siitä siistin instakuvan (vaikka sellainenkin muisto kyllä houkuttaisi), vaan minä voin aivan tyytyväisenä imeskellä alhaalla Aperol Spritziä ja postata juuri sen vähän tärähtäneen kuvan, jossa röhönauran äänekkäälle hikalle.

Uskallan olla tavallisen aito, sillä se on lopulta hirveän mielenkiintoista.

En tiennyt lapsena, miksi haluaisin isona, enkä tehnyt listaa, josta ruksisin systemaattisesti laskuvarjohyppyjä tai sijoitusomaisuutta suoritetuksi. Olen muokannut unelmiani matkan varrella ja välillä yllättynyt itsekin, miten hyvin päin asiat ovat kääntyneet.

Tai sitten totuus on, että minä vaan satun tyytymään keskinkertaisuuteen. Sillä ei ole mitään merkitystä, koska lopputulos kuitenkin on se, että minä olen onnellinen. Onnellinen, vaikka matkalle onkin sattunut myös kurjuuksia.

Tälle suurelle ylpeydelle ja armollisuudelle itseäni kohtaan oli sijaa erityisesti siksi, että kerroin synttärien kynnyksellä ystävilleni keskenmenosta. Se on tietysti aikalailla elämää määrittävä kokemus, ja sain ihania tsemppejä juuri niin monta kuin soin kuulijoitakin.

Joo, olisin todellakin halunnut olla taaperon tai useammankin äiti tänä päivänä, mutta eipä se ole minusta ollut kiinni. Olisin mieluusti jättänyt lapsettomuuden välistä tässä tarinassa, mutta tarkemmin ajateltuna onhan se, jos jokin, sitä elettyä elämää.

Tunteella, sielulla, joka solulla elettyä elämää.

Jokainen unelma ei ole toteutunut, mutta näitä tärkeimpiä olen ainakin uskaltanut tavoitella.

hyvinvointi oma-elama parisuhde ystavat-ja-perhe
Kommentit (4)
  1. Loistavasti kirjoitettu teksti jälleen kerran! Täytin itse kolmekymmentä maaliskuussa, joten tämä teksti kolahti erityisen kovaa ja sai minut katsomaan elämääni ja itseäni armollisemmin. Kiitos <3

    1. Kiitos!! <3 Aika paljon on hei ehditty saavuttaa ja 30 on uusi 20!

  2. Monet asiat ovat itsestä kiinni, lapsettomuus ei ole. Jotenkin ihanan positiivinen kirjoitus ! Aloin itsekin miettimään kaikkea saavuttamaan ja tässä 33 vuoden iässä voisin sanoa, että oikeastaan kaikki unelmani ovat toteutuneet, paitsi se vauva. Vauvaprojektin aikana olen sentään tavoitellut muita unelmia, suorittanut toista yliopistotutkintoa työn ohessa ja vasta ilmoittauduin 55km juoksukisaan. Toki toivon, etten siihen pääse, että olisin silloin raskaana. Mutta jos en ole, ainakin yksi haave /tavoite toteutuu ensi keväänä. Paljon onnea sinulle!

    1. No kyllä, todellakin voit olla tyytyväinen aikaansaannoksiisi! Musta tuntuu myös siltä, että kaikki muut unelmat joille olen aidosti antanut kaikkeni, on toteutuneet. Nyt kun niitä saavutuksia miettii, niin saa ihan uutta virtaa kehitellä taas jotain uusia unelmia tän homman ohelle 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *