Kauan odotettu kumpu

Olen nyt tottunut ajatukseen lapsesta sen verran, että olen alkanut harkita ihka ensimmäistä hankintaa lapselle. Haluaisin hankkia sellaisen söpön nallukkahaalarin.

Tähän edistysaskeleeseen ovat vaikuttaneet varmaankin ajankulun parantava vaikutus, liikkeiden tunteminen, mukana kulkevan kummun ilmestyminen, tieto sukupuolesta ja raskaussivustojen maininta ”sikiö on nyt sen ikäinen, että lääketiede yrittäisi pelastaa sen”. Varsinkin viimeinen tuntui lupaukselta saada ihka oikea vauva, vaikka sellainen se ei tietenkään ole.

Sekin on auttanut, että olen joutunut kohtaamaan konkreettisia järjestelyjä. Kesälle on kaikenlaista ohjelmaa, joten syksyn laskettuun aikaan on lopulta melko lyhyt aika.

En meinaa muistaa, etten voi tehdä työkalenteriin varauksia syksylle, enkä välttämättä pysty osallistumaan ystävien get-togetheriin syyskuussa. Jos haluan mieheni kanssa kaksin Italiaan viikonlopuksi, matka pitää varata ihan hetikohta, koska elo-syyskuulla lentäminen voi olla luksusloman sijasta uuvuttava ajatus.

Niin, olen vihdoin raskauden puolivälin tienoilla saanut siron kummun. Kummun, joka näkyy nykyään sekä aamulla että illalla, ja joka on pitkään varteeni ulkopuolisten silmissä ”niin pieni, että ei tuonne mitään vauvaa voi mahtua”, ja ammattilaisten mittauksissa niin iso, että he ohjasivat minut sikiön kokoarvioon.

Kumpu selvästi venyttää vatsalihaksiani sivuille ja tuntuu välillä turpoavan hallitsemattomaksi palloksi iltaisilla kävelylenkeillä, vaikka päivän aikana siitä ei ole minkäänlaista haittaa.

Kummun, jonka läpi näkee liikkeitä kellontarkasti sohvalla töiden jälkeen, ja jonka päältä korjaan monesti päivässä housujen saumaa mukavammaksi. Kummun, jota en kuitenkaan osaa pidellä tai silitellä, ja jonka kasvamista valtaisaksi mieheni odottaa innolla.

Vihdoin vatsa on sellaista kokoluokkaa, että voin ajatella sen korostamista, ja toisaalta se aiheuttaa juuri sen verran vaivaa, etten pääse unohtamaan siellä kasvavan uutta elämää.

Olisi varmaan helpompaa valita tyyliini sopivia äitiysvaatteita, jos olisin ikinä uskaltanut haaveilla tällaisen ulkomuodon toteutumisesta. Päädyin aloittamaan maltillisesti pakollisiksi katsomillani trikoilla, tummilla farkuilla, ribbineulotulla kynähameella ja mukavilla (imetys)liiveillä.

Raskausajan juhlamekoista minä sen sijaan olen uskaltanut haaveilla: olenhan todella monesti ajatellut toiveikkaasti olevani sitten häissä X raskaana, tallentanut Pinterestiini kuvia esimerkiksi Blake Livelystä vatsaa korostavissa maksimekoissa. Nyt kun vihdoin olen onnistunut tulemaan raskaaksi, haluan panostaa!

Tätä niiiiin kauan haaveilemaani visiota on näköjään yllättävän vaikeaa toteuttaa.

Ensinnäkin, tarjontaa on yllättävän vähän, ja kaikki äitiysmallit ovat todella liehuvia ja konservatiivisia. Sinänsä ne ovat kyllä kauniita, mutta minun leveät hartiani yhdistettynä niin suureen kangasmäärään saavat minut näyttämään Muumien Möröltä. Liehuvat mekot ovat tietysti markkinaystävällisiä, sellaiseen mahtuu maha kuin maha.

Toiseksi: jos mekon löytää jostain kauempaa, se pitäisi tilata lähes kuukausi etukäteen, enkä näköjään osaa luotettavasti arvioida keskivartaloni mittaa niin pitkälle tulevaisuuteen. (Jos tarkkoja ollaan, niin en osaa ennustaa kokoani edes viikon päähän, sillä joudun jatkuvasti viikkaamaan paitoja säilöön koska ne ovat alkaneet yllättäen irvistää rinnoista tai niiden helma lähentelee liiaksi napaa.)

Ehkä ehdin saada vatsan korostamisesta tarpeekseni kesän juhliin mennessä ja päädyn red carpet-haaveideni sijasta sellaiseen äärimmäisen mukavaan liehumekkoon ihan hyvin mielin.