Mieleenpainuvia hetkiä ultrasta
Näimme esikoisemme mustavalkoisella ruudulla jo viidettä kertaa. Täytyy sanoa, että tällaiselle valistumattomalle katsojalle näky muistutti eniten ihmislasta silloin ensimmäisessä ”normaalien ihmisten” ultrassa, viikolla 14.
Minä olen pitkänhuiskea ja hoikka nainen, jonka kohtu on taaksepäin kallistunut, ja silti neuvola on mitannut sf-mittani kaikkien käyrien yläpuolelle. Tästä johtuen kävimme taas ultrassa: polilla kokoarviossa.
Polilla tapasimme taas uuden lääkärin. Tämä oli sellainen pieni nainen, joka ei saanut sanottua nimeäni reippaasti ääneen, mutta joka oli selvästi odottelumme aikana oikeasti lukenut taustatietoni. Hän tiesi pakastealkionsiirrosta ja sitä rataa.
Ultranäytöllä liikkui vilkkaasti mötkäle, jonka kaikki mitat vastasivat viikkoja. Lääkäri selitti lapsemme mittoja niitä ottaessaan ja lopulta totesi kohtuni olevan niin ylhäällä, että se vääristää sf-mittaa totutusta taulukosta.
Mä voisin vielä vilkaista sen valkovuodon, kun ei bakteeriviljelystä löytynyt mitään, lääkäri sanoi.
Leukosyytit olivat olleet koholla ja neuvola on epäillyt oireetonta virtsatietulehdusta, joka nyt sitten suljettiin pois vaihtoehdoista, koska bakteerikanta on normaalia flooraa. Vakuutin lääkärille, kuten olen vakuuttanut kolmelle kätilölle tätä ennen, että yritin kyllä ottaa ne kaikki kolme virtsanäytettä erittäin huolellisesti ohjeiden mukaan, enkä usko, että valkovuoto olisi siksi voinut sotkea tuloksia.
Juu, selvä homma, totesin ja otin makuulla housut pois. Lääkärinainen pyysi minua siirtymään lähelle laverin reunaa. Se muistutti minua elävästi lapsettomuuskäynneistä.
Hän survaisi jotain kylmää, oletettavasti ankannokan, pimppaani jotenkin väärässä kulmassa ja se tuntui todella ikävältä. Liukastettu ultrasauva menee sentään lähes itsestään oikeaan onkaloon, mutta vingahdan ja vääntelehdin vähän, koska metallinen väline tuntuu porautuvan ennemminkin johonkin lihaisaan, poimuiseen seinämään sisälläni.
Mielestäni tällainen ei olisi tarpeellista, koska esimerkiksi alkionsiirrossa käytetään tuon kaltaista instrumenttia eikä se ole ikinä sattunut yhtään. Toisaalta, itse en ole työntänyt yhteenkään pimppaan mitään oman värkkini lisäksi – kenties se täydellisen kulman löytäminen on vaikeampaa, kuin kuvittelen.
Jaahas, no täällä ei ole mitään mielenkiintoista, nainen huokaisi pettyneenä.
Mieheni oli tikahtua nauruun. Hänen mielestään alapääni on loputtoman mielenkiintoinen. Jos vain sallisin, hän jaksaisi tuijotella ja tutkia sitä päivät pitkät.
Lääkäri ottaa helpotuksekseni kaikki työvälineensä pimpastani pois, mutta toteaa lopuksi: Mä kokeilen kuitenkin vielä sormilla.
Kumihanskat napsahtavat ja samassa sisälläni on X määrä sormia. No sormet ovat helppo homma kaikenlaisiin työkaluihin verrattuna, mietin ja rentoudun hieman, mutta tämä hento naishenkilö paljastuukin pian todella kovakouraiseksi pimpanronklaajaksi.
Hän survoo niin kovin, että seuraavalla vessakäynnillä huomaan vuotaneeni vähän verta. En ole vuotanut tipan tippaa sitten alkuraskauden.
Joo, kaikki hyvin. Ne sitten neuvolasta ohjaa jos haluaa lisää labroja tai jos tehdään vielä uutta kokoarviota.
Tuo aran oloinen nainen oli elämäni kovakouraisin pimpanräplääjä, mikä on aika kova titteli, kun ottaa huomioon, että olen näyttänyt pimppaani kymmenille ja kymmenille ihmisille viime vuosien aikana. (Huom. siis terveysalan ammattilaisille oman aviomieheni lisäksi.)
Jos mä vähän silti kokeilen sormilla on parisuhteemme uusin sisäpiirivitsi.