Mieleenpainuvia hetkiä ultrasta
Näimme esikoisemme mustavalkoisella ruudulla jo viidettä kertaa. Täytyy sanoa, että tällaiselle valistumattomalle katsojalle näky muistutti eniten ihmislasta silloin ensimmäisessä ”normaalien ihmisten” ultrassa, viikolla 14.
Minä olen pitkänhuiskea ja hoikka nainen, jonka kohtu on taaksepäin kallistunut, ja silti neuvola on mitannut sf-mittani kaikkien käyrien yläpuolelle. Tästä johtuen kävimme taas ultrassa: polilla kokoarviossa.
Polilla tapasimme taas uuden lääkärin. Tämä oli sellainen pieni nainen, joka ei saanut sanottua nimeäni reippaasti ääneen, mutta joka oli selvästi odottelumme aikana oikeasti lukenut taustatietoni. Hän tiesi pakastealkionsiirrosta ja sitä rataa.
Ultranäytöllä liikkui vilkkaasti mötkäle, jonka kaikki mitat vastasivat viikkoja. Lääkäri selitti lapsemme mittoja niitä ottaessaan ja lopulta totesi kohtuni olevan niin ylhäällä, että se vääristää sf-mittaa totutusta taulukosta.
Mä voisin vielä vilkaista sen valkovuodon, kun ei bakteeriviljelystä löytynyt mitään, lääkäri sanoi.
Leukosyytit olivat olleet koholla ja neuvola on epäillyt oireetonta virtsatietulehdusta, joka nyt sitten suljettiin pois vaihtoehdoista, koska bakteerikanta on normaalia flooraa. Vakuutin lääkärille, kuten olen vakuuttanut kolmelle kätilölle tätä ennen, että yritin kyllä ottaa ne kaikki kolme virtsanäytettä erittäin huolellisesti ohjeiden mukaan, enkä usko, että valkovuoto olisi siksi voinut sotkea tuloksia.
Juu, selvä homma, totesin ja otin makuulla housut pois. Lääkärinainen pyysi minua siirtymään lähelle laverin reunaa. Se muistutti minua elävästi lapsettomuuskäynneistä.
Hän survaisi jotain kylmää, oletettavasti ankannokan, pimppaani jotenkin väärässä kulmassa ja se tuntui todella ikävältä. Liukastettu ultrasauva menee sentään lähes itsestään oikeaan onkaloon, mutta vingahdan ja vääntelehdin vähän, koska metallinen väline tuntuu porautuvan ennemminkin johonkin lihaisaan, poimuiseen seinämään sisälläni.
Mielestäni tällainen ei olisi tarpeellista, koska esimerkiksi alkionsiirrossa käytetään tuon kaltaista instrumenttia eikä se ole ikinä sattunut yhtään. Toisaalta, itse en ole työntänyt yhteenkään pimppaan mitään oman värkkini lisäksi – kenties se täydellisen kulman löytäminen on vaikeampaa, kuin kuvittelen.
Jaahas, no täällä ei ole mitään mielenkiintoista, nainen huokaisi pettyneenä.
Mieheni oli tikahtua nauruun. Hänen mielestään alapääni on loputtoman mielenkiintoinen. Jos vain sallisin, hän jaksaisi tuijotella ja tutkia sitä päivät pitkät.
Lääkäri ottaa helpotuksekseni kaikki työvälineensä pimpastani pois, mutta toteaa lopuksi: Mä kokeilen kuitenkin vielä sormilla.
Kumihanskat napsahtavat ja samassa sisälläni on X määrä sormia. No sormet ovat helppo homma kaikenlaisiin työkaluihin verrattuna, mietin ja rentoudun hieman, mutta tämä hento naishenkilö paljastuukin pian todella kovakouraiseksi pimpanronklaajaksi.
Hän survoo niin kovin, että seuraavalla vessakäynnillä huomaan vuotaneeni vähän verta. En ole vuotanut tipan tippaa sitten alkuraskauden.
Joo, kaikki hyvin. Ne sitten neuvolasta ohjaa jos haluaa lisää labroja tai jos tehdään vielä uutta kokoarviota.
Tuo aran oloinen nainen oli elämäni kovakouraisin pimpanräplääjä, mikä on aika kova titteli, kun ottaa huomioon, että olen näyttänyt pimppaani kymmenille ja kymmenille ihmisille viime vuosien aikana. (Huom. siis terveysalan ammattilaisille oman aviomieheni lisäksi.)
Jos mä vähän silti kokeilen sormilla on parisuhteemme uusin sisäpiirivitsi.
Varmaan sisätutkimus tehtiin kun piti tarkistaa kohdunsuun tilanne kun joku infektio sitä varmaan voisi kypsyttää (edelliseen kommenttiin siis).
Toivottavasti oli vaan tökerö tutkija, mulla jostain syystä sisätutkimukset muuttui raskauden aikana superkivuliaiksi, jotain hormonaalista? Kun synnytystä käynnistäessä piti tehdä sisätutkimus se oli ihan kamalaa, ihan sama kuka sen teki, itsekin pitkänhuiskea ja taakse kallistunut kohtu niin siinä kohdunsuun löytämisessä vielä kesti aina. Sanoin kaikille ihan nolona että ei oo todellista, mulle on tehty miljoona sisätutkimusta, en tajua miksi se sattui niin että piti vaikeroida, ja vikat tutkijat laittoikin jotain puudutegeeliä. Ponnistusvaihe sattui paljon vähemmän 😄
Mutta omassa synnytyssairaalassa kaikki kysyivät AINA ennen sisätutkimusta saako koskea tosi ystävällisesti, asiaan oli kiinnitetty huomiota selkeästi viime vuonna.
Juu mä ajattelin myös että oli se tutkimus varmaan ihan tarpeellinen ja hyvä tsekata, mutta oisi sen kai voinut tunnustella vähän hellävaraisemmin. Mutta eipä tullut mieleen, että voi omat paikat olla herkempinä! Kiitti tiedosta, pitääkin avata suuta vähän herkemmin jos tulevissa tutkimuksissa tuntuu yhtä ikävältä 🙂 Kiva että siihen kiinnitetään huomiota, itsekin potilaana on tottunut ennemminkin siihen, että itselle vaan puuhaillaan kaikenlaista ja se tuntuu jopa hassulta, kun joku sanoittaa jokaisen liikkeensä ja kosketuksensa.
Siis mitä hittoa? Miten sormilla ronkkiminen voisi antaa lisätietoa mahdollisesta tulehduksesta? Miten bakteerit, joita ei näy silmillä, tuntuvat sormiin? Karmivaa!
Kaikkien näiden lapsettomuushoitojen ja raskauden jälkeen olen kehittänyt itselleni aikamoisen lääkäri-/hoitajakammon. Melkein aloin itkemään, kun synnytyksen jälkeen eräs kätilö neuvoi minua imettämisessä ja kysyi varovasti: saanko koskea rintaasi ja muuttaa imetysasentoasi? Tajusin siinä kohtaa, että kaikissa näissä sisätutkimuksissa ja kopeloinneissa lääkärit ja hoitajat olisivat voineet käyttäytyä myös kehorauhaa kunnioittaen.
Kohtelias kysyminen, perustelu ja hellävaraisuus silloin kun ei ole kyse kriittisestä tilanteesta, jossa kenenkään henki ei ole vaarassa, pitäisi olla oletus myös raskaana olevan terveydenhuollossa.
En osaa sanoa että mitä hän sitten epäili kun halusi vielä tunnustella. Ei mua se tutkimus sinänsä haittaa, hyvä tietysti että tuli nyt kaikki mahdolliset asiat tsekattua, mutta oisi sen varmasti voinut tehdä vähän helläkätisemmin.
Onpa ollut ihanan huomaavainen kätilö! Itsekin sitä on tutkittavana ennemminkin tottunut siihen, että nyt ne puuhailee ja koskettelee eikä siihen, että joku varoittelee kylmästä geelistä ja koskettamisesta. 😀