Mummoni sairasti loppukesästä aggressiivisen syövän. Oli suoranainen ihme, että se äkillisesti kasvanut, valtava kasvain saatiin leikattua kerralla ja täydellisesti pois.

Se oli tietenkin liian hyvää ollakseen totta.

Nyt hänen molemmista keuhkoistaan löytyi uudet kasvaimet, mummo joutuu sytostaattihoitoihin. Äitini soitti ja kertoi minulle. Hänen mukaansa mummo ei taida ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta on kyse.

Aloin tietysti järjestää visiittiä mummolaan. Emme mummon kanssa tapaa tai soittele kovin usein – lähinnä silloin, kun on asiaa. Asia on useimmiten villasukkatilaus tai mummon tekemän mehun noutaminen.

Moi. Mitäs puuhaat?

Mie tässä katon eilisiä salattuja. 

Aa.

Ajattelin, että satuinko soittamaan just Kauniiden ja Rohkeiden aikaan.

Nehän alkaa vasta vartin päästä.

Jaa. Niinpä alkaakin.

Tavatessamme mummo kysyy useasti, onko äitini jo kertonut minulle hänelle tapahtuneen sitä ja tätä. Useimmiten kyse on mekkaloivasta yläkerran naapurista tai jostain muusta sellaisesta informaatiosta, mitä äitini ei todellakaan näe tarpeelliseksi kertoa minulle. Emme pahemmin soittele äitinikään kanssa.

Jos vähän aikaa jaarittelen, niin ottaisiko mummo sitten syöpäuutiset puheeksi? Kai hänellä on tarve puhua siitä, ja minä olen nyt ollut aloitteellinen ja ilmestynyt puhelimen päähän. Oikein ritari valkealla ratsulla! Minä olen nyt saatavilla.

Sitähän mä… Sitä mä mietin, että mites ne lapaset muuten edistyy?

Ei ne oikein edisty, ku siun piti tuoda se joku ohje. Siihen kuvioon. 

Ai.

Sie olit sillon siinä karanteenissa ja siun piti tulostaa se konttorilla.

Niinpäs… Niinpäs pitikin.

Eipä taida tämä taktiikka toimia. Pitäisikö mun nyt yhtäkkiä ihan kasuaalisti sanoa, että mä kuulin että sulla on hirveä tappava syöpä, kamala juttu?!

Äitihän sanoi, ettei mummo oikein ymmärtänyt uutisia. Voinko mä siis sanoa, että kuulin, että sait huonoja uutisia lääkärissä? Äh.

Nyt kun sanoit, niin enpä oo muistanut tulostaa.

Niin mie aattelin, ku ei oo kuulunu mitään.

Miten tämä voi olla näin vaivaannuttavaa – mehän olemme lähisukua!

Minä olen hyväntuulen lapsenlapsi, haen mehua ja suolakurkkuja ja keskustelen salkkareista! Minä olen hyvien uutisten esikoinen. En minä osaa keskustella mummoni kanssa kamalista asioista.

En oikein osannut silloin kesälläkään. Kyllähän minä siten lopulta keskustelin, mutta vaikeaa se oli. Kävin kylässä ja kyselin vointia, tietenkin, mutta nyt en saa sanaa suustani. Hävettää.

Jos mä tulostan sen huomenna ja tuon sen sitten töiden jälkeen, ehdotan.

Juu, tuo vaan.

Joo. Älä putoa salkkareissa kärryiltä. Heippa.

En enää ikinä harmistu siitä, ettei joku ystävistäni kysykään minulta lapsettomuushoidoista.

Isä muuten soitti. Ne haluaa tulla meille kahden viikon päästä kylään.

Jaahas. Piilottelulleni on siis eräpäivä.

Vatsani on ollut menkkaturvonnut nyt kuukauden. Jotenkin kuvittelin, että turvotus tulee ja menee, ja sitten se vatsa alkaa jossain vaiheessa pikkiriikkisen kasvaa. Vähänpä tiesin.

Yleensä painoni nousee tällä tavoin pari kiloa, ja sitten laskee saman verran. Nyt se pari kilon turvotus on tullut jäädäkseen. Muutamana arkiaamuna olen tajunnut eteisen peilistä, että minun on vaihdettava vaatteet vähän löysempiin ennen toimistolle lähtemistä.

Moni kai haluaa tässä vaiheessa konkretisoida lapsen saamista ja tekee esimerkiksi ensimmäisen hankinnan vauvalle. Minä sen sijaan pidän päätäni puskassa – en todellakaan pala halusta ostaa mitään (siis mille, kelle, minä mitään muka ostaisin?), miettiä mitään käytännöllisiä asioita, saati kertoa asiasta kaikille. Intoilla.

Olen kai pelkuri, kun en uskalla riemuita. Katsoin Greyn Anatomiaa, josta suurin osa elämänviisauksistani on peräisin, ja tajusin, että minäkin pelkään siipieni palavan. Pelkään, että joudun kertomaan kaikille vointiani kyseleville, että en itse asiassa olekaan enää raskaana, vaan sain keskenmenon.

Se ei kylläkään ole ainoa pelkäämäni asia. Kun kerromme raskaudesta, muutun muiden, eritoten tulevien isovanhempien, silmissä uudeksi olioksi; odottavaksi äi... hrrrh, en saa sitä millään sanottua. Odottavaksi äidiksi. Hrrh.

En minä halua muuttua taikapölyllä siunatuksi vieraslajiksi nimeltä odottava äiti. Minä olen Emilia! Lapseton Emilia.

Kerran, kun olimme käyneet Helsingissä klinikalla, vanhempani tupsahtivat meille kylään viikkoa myöhemmin. He siis tiesivät meidän käyneen siellä, mutta eivät lainkaan sitä, oliko minulle ylipäätään tehty mitään. Sitten minä aloin nostamaan jotakin viiden kilon laatikkoa, ja isäni säntäsi heti väkisin apuun, ihan kuin olisin vasta palautumassa selkäleikkauksesta. Sellaista ei siis ikinä tapahdu.

Joo, suloista, joo, minun mielestäni raivostuttavaa hössötystä. Olin yhtäkkiä muuttunut sairaaksi ja heiveröiseksi kerrottuani meidän käyvän lapsettomuushoidoissa. Olen varma, että sama alkaa potenssiin tuhat, kun kerron raskaudesta. Luonteelleni ei kerta kaikkiaan sovi se, että minua pidetään väkisin autettavana ja ympärilläni hössötetään.

Anoppini kanssa minulla ei ole lainkaan liikaa yhteisiä puheenaiheita, joten hänelle raskaudesta tulee takuuvarma hiljaisten hetkiemme täyte. Hänelle lapsettomuus on vieras käsite: hänelle meidän lapsemme on sitten kun– asia, ei ehkä hyvällä tuurilla joskus-asia.

Mieheni mielestä isovanhempien hössötys on tietenkin hauska ajatus – sehän kohdistuu vain minuun. Hän hykertää naurusta jo kuvitellessaan minun laskevan tuhanteen sen keskellä.

Ja kyllähän tämä iloinen perheuutinen on koko nelikolle maailmankaikkeuden iloisin asia pitkään, pitkään aikaan. Semminkin, kun omille vanhemmilleni kyseessä on ensimmäinen lapsenlapsi.

Ja kai kertominen, jos jokin, olisi oiva keino saada itseni ymmärtämään, mitä tässä on tapahtumassa.