Vilkuilen päivittäin raskaussovellusta vain vakuutellakseni itselleni, että minä todella olen nyt sen kohderyhmää. Käsittämätöntä, että sen loputtomat artikkelit ja tietopaketit vähän niin kuin kertovat minusta. Minusta!

Olen toki lukenut ne samat asiat ihan yleissivistävänä tietona sata kertaa, mutta ne ovat kertoneet jostain vieraasta eläinlajikkeesta, nimeltään raskaana olevat. Asioita, joista osaan sitten keskustella ystävieni kanssa, vinkkejä, jotka eivät liity minun elämääni mitenkään.

Nyt luen niitä ihan kuin silloin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain yliopiston lähettämän hyväksymiskirjeen. Hei fuksi! Edessäsi on elämäsi paras aika – rankkoja, mutta sitäkin antoisimpia aikoja. Minä, fuksi?! Minäkö olen nyt osa tällaista uutta maailmaa?

Asian sisäistäminen on vaikeaa, mutta suoraan sanottuna: minulla ei ole muuta valitettavaa, kuin lapsettomuuden varjo.

Minulle on kasvanut niin kivat tissit, ettei niiden aristaminen haittaa. Lenkkieni pituutta on täytynyt leikata puoleen pissahädän takia, mutta ainakin jaksan käydä edes jonkinlaisella lenkillä ja valvoa taas iltauutisiin saakka.

Karmea, tunnin välein iskevä nälkä on laantunut, eikä huono olokaan iske enää ihan niin äkillisesti ja kokonaisvaltaisesti. Moni ruoka kyllä etoo vieläkin, joten kannan kaupasta suosiolla ihan mitä vain, minkä arvelen menevän alas.

Olen kyllä yrittänyt noudattaa suosituksia, kuten syödä riittävästi kalaa. Käytännössä: tänään söin illalliseksi tasan neljä kalapuikkoa ja palan kurkkua.

Ja kokonaisen valkosipulipatongin.

Olisi ihanaa ajatella, että kaikki meille osoitetut vastoinkäymiset on nyt hoidettu alta pois, ja meidän on vihdoin lupa elää huoleti. Ihka oikean lapsen saaminen on kuitenkin meille edelleen abstrakti haavekuva.

Joo, mä olen nyt vähän vaivainen, mutta että raskaana…

Eihän vielä viikolla kymmenen voi olla huoleti. Me olemme aina kuuluneet äärimmäiseen harvinaiseen marginaaliin, joten ei kai olisi mikään yllätys, että juuri me saisimme normaalien-ihmisten-ultrassa huonoja uutisia.

Tunnemmehan itsekin pariskunnan, joka menetti vauvansa paria viikkoa ennen laskettua aikaa, ja pariskunnan, joka päätyi aborttiin yhdistelmäseulonnan löytöjen vuoksi viikolla kolmetoista.

Niin – tunnemme myös sen sata pariskuntaa, jotka ovat saaneet terveitä lapsia ihan kepein keinoin.

Lenkkeilimme kirpeässä pakkasessa mieheni kanssa ja heittäydyimme suorastaan villeiksi: nähtyämme lastenvaunut keskustelimme siitä, mitä kaikkea potentiaaliselle lapselle pitäisi hankkia.

Jos meillä tosiaan on syksyllä muksu, niin sehän tarviaa vaikka mitä, mieheni pohti. Jotkut vaunut… 

No joo. On varmaan tosi vaikeaa päättää, että minkälaiset olisi just hyvät, kun niitä on niin paljon.

No ei niiden tarvi kauheen erikoiset olla, eikö ne maksa ihan sairaasti.

No ei siihen sun sähköpotkulautaan verrattuna, jota sä et todellakaan olisi tarvinnut.

…

Sellanen istuin, tai mikä se koppa on, on varmaan myös aika kallis. Niitä on kuulemma sellasia, että ne kääntyy 90 astetta. Se on varmaan ihan hyvä keksintö.

Siis miten?

Siten, että ei tarvi tällein vääntäytyä laittamaan sitä lasta sinne ja lyödä päätä auton kattoon, kun se kääntyy ovelle ja menosuuntaan.

Ei kai sitä muuta sitten tarvi hankkia, hän toteaa. Minä repeän nauruun.

Vähänpä tiedät.

No miten niin, hän hymyilee.

Siinä vaiheessa, kun se lapsi huutaa ties kuinka monetta päivää, niin ostetaan varmaan foliohatuista lähtien AIVAN kaikki,hinnasta viis, mikä ehkä saattaa hiljentää sen vähäksi aikaa.

Hyvä pointti. 

Olemme tässä neuvolassa kolmatta kertaa. Aiemmilla kerroilla, noin viisi vuotta sitten, olemme olleet hakemassa täältä lapsettomuustutkimuslähetettä naistentautien poliklinikalle.

Pälyilemme odotusaulassa ympärillemme edelleen lähes yhtä hermostuneina, kiinnijäämistä peläten. Tuttuihin törmääminen olisi toki tällä kertaa hieman vähemmän kiusallista, mutta me tunnemme edelleen olevamme aivan väärässä paikassa.

Tajuan, että naistentautien poliklinikan odotusaulasta on hiljalleen tullut minulle melko kotoisa paikka. Siellä kuvittelen vastaantulijoiden taistelevan jokseenkin samanlaista taistelua, kuin mekin. Mielikuvituksessani kaikki heistä ovat kohtalotovereita.

Täällä, neuvolassa, me olemme ufoja. Me olemme vain varovasti kurkistamassa tähän uuteen kuplaan, jossa muut ihmiset puhuvat keskenään samaa kieltä. He ovat täällä kuin kotonaan.

En saata ymmärtää, että minuun voisi tällä kertaa päteä se logiikka, että kaikki on hyvin, kunnes toisin todistetaan.

Minussahan on aina vaikuttanut olevan kaikki prikulleen kohdillaan, mutta siltikään emme ole saaneet lasta. Vaikeahan sitä on unohtaa, kun viisi vuotta on todisteltu samaa.

Kello on vasta kahdeksan ja hoitajia vilisee eestaas ponnarit viuhuen pinkeissä huppareissaan. Pian nurkan takaa ilmestyy eläkeikää kolkutteleva rouva kutsuen minun nimeäni, ja pääsemme turvaan odotusaulan pöhinästä.

Rouva on rauhallisuudessaan ja ystävällisyydessään ehdottomasti positiivinen yllätys. Olen soittanut tähän neuvolaan aiemmin kysellen tuloksia, ja vastassani on monesti ollut tympeitä ihmisiä, joille lapsettomuuslabrojen perään kyselevä ihminen tuntuu olevan ajanhukkaa. Polilla puolestaan kaikki ovat olleet tavattoman sydämellisiä.

Kertokaapa, minkälainen pariskunta te olette, hän tiedustelee rauhallisesti.

Katsahdamme toisiamme.

Kerropa sä, mäkin haluan kuulla miten sä kuvailisit meitä, sanon hymyillen miehelleni. Hän häkeltyy.

No, öö, mites mä nyt kuvailisin?

No… Me ollaan oltu kimpassa nyt reilu kymmenen vuotta… Ja naimisissakin nyt joku, öö, kuusi? Ehkä.

Rouva hymyilee kannustavasti. Minä komppaan – joo, kuudetta tässä kai mennään.

Mitäs me… Meillä on aika paljon töitä ja sitten harrastellaan remontointia, meillä on ollut sellainen pikku projekti.

Ahaa, aivan. Eli siis käytte molemmat töissä? Mitä teette työksenne?

Joo, käydään. Toimistotöissä ollaan molemmat. Meidän tittelimme eivät varmaan kertoisi hänelle mitään, eikä hän niitä tarkemmin kyselekään.

Että ihan… öö.. tavallinen pariskunta. Minua ja rouvaa naurattaa.

En minäkään kai mitään kummoista vastausta olisi osannut antaa, mutta miehelleni tämä oli selvästi vaikea kysymys. Itse olisin kenties maininnut lapsettomuuden, nyt kun tällaisella asialla ollaan.

Niin, niin. Ja raskautta olette ehtineet yrittää jo aika pitkään, eikös.

Joo, aika tosi pitkään, vastaan. Viitisen vuotta. 

Mitenkäs se on käytännössä tapahtunut, edennyt, hän kysyy ystävällisesti.

Hän on niin ymmärtäväinen, että alan uskoa, että hänelle ohjataan useastikin lapsettomuuspareja. Ehkä me tapaamme jatkossa vain häntä.

Kertaan hänelle tutkimukset ja hoidot pääpiirteittäin. Kun hän haluaa lisätä raskauksieni määrään molemmat raskaudet, myös sen äärimmäisen lyhyen yritelmän vuoden takaa, epäilykseni varmistuu: hän on ihan varmasti jotenkin erikoistunut lapsettomuusihmisiin.

Siitä kertoo monikin pieni asia. Hän ei hössötä ruokavalioista sun muista, vaan tajuaa heti, että näiden vuosien aikana minä olen kyllä ehtinyt opiskella suositukset ylösalaisin ja arabiaksi.

Hän tajuaa, että paikalliset labrat ja poliklinikka tapoineen ovat minulle äärimmäisen tuttuja. Hän ei juurikaan puhu lapsesta, meille edelleen täysin abstraktista mielikuvitusoliosta, hän ei hukuta meitä mihinkään lapsiperheskeneen.

Hän ei viittaa meihin äitinä ja isänä, mikä sopii meille paremmin kuin hyvin. Me olemme ensisijassa mies ja vaimo, joista ehkä, hyvällä tuurilla, saattaa joskus tulla myös äiti ja isä.