Tämä välitila taitaa olla lähinnä lapsettomuuden oire. Ne kuuluisat viivat tuntuvat olevan jonkinlainen lupaus kaikille muille, paitsi tahattomasti lapsettomille, jotka niitä ovat odottaneet kaikista eniten.

Ehkä heillä, siis meillä, on kaikista eniten menetettävää. Ainakin siinä mielessä, että on menetetty ylivoimaisesti eniten aikaa, toivoa, rahaa, panostusta, rohkeutta ja yöunia.

Vaikka ei se varmasti, varmasti, ole helppoa heillekään, jotka onnistuvat hieman vähemmällä yrittämisellä. Lapsenhankintahan on yhtä magiaa ja epävarmuutta.

Minä unohdin uskomattoman nopeasti, että ennen haaveilin vain ja ainoastaan noista viivoista. Toki se oli ihan järkevää, sillä pitihän minunkin pilkkoa tätä tuskaisaa matkaa jonkinlaisiin helpommin saavutettaviin etappeihin kuin ihka oikeaan jälkeläiseen.

Sellainen tuntuu vieläkin absurdilta, täysin saavuttamattomalta haaveelta. Olenhan rajoittanut sellaisesta haaveilemista jo vuosikaudet.

Ovathan ne viivatkin itsessään uskomaton saavutus: me olemme yrittäneet saada niitä aikaiseksi jo lähes kuusikymmentä kertaa, ja ainoastaan kolmesti, klinikan suosiollisella avustuksella, ne ovat toteutuneet. Siitä pitäisi jaksaa olla kiitollinen, mutta keskenmenon pelko on liian suuri.

Normaalit ihmiset varmaan olisivat kuvanneet itsestään ja kumppanistaan sellaisen hysteerisen itkuonnivideon talteen, jollaisen minäkin olen aina kuvitellut saavani muistoksi, ja sitten odotelleet ihan rauhallisina ja tyytyväisinä johonkin viikoille biljoona että pääsevät ensimmäiseen ultraan.

Ja välissä he jäisivät raskaudesta hihitellen kii muille aamupahoinvoinnin tai jonkun muun klassisen oireen vuoksi.

Joo joo – eihän se tietenkään niin mene läheskään kaikilla, varmaan vähemmistöllä, mutta minusta se tuntuu todellisuudelta suunnilleen kaikille muille, paitsi meille. Koko aikuisikäni olen kuvitellut tämän hetken sellaiseksi, että me pakahdumme onnesta, itkemme liikutuksesta, helpotuksestakin, mutta tämä on kyllä aivan toisen genren leffa.

Me katsomme joka aamu uutta liuskaa, eikä edes yltiöpositiivinen mieheni uskalla hymyillä selvästi positiiviselle testille. Enää hän ei tartu harteisiini ja ravista minua innosta täristen.

Sanoin hänelle testipäivänä, että kyllä se testi on positiivinen, vaikka se viiva oli vieläkin vähän haalea. Sanoin sen sillä tavalla kannustavasti. Tuntui äärimmäisen pahalta, ettei edes hän, ikuinen optimisti, uskalla iloita.

Katsomme toisiamme hiljaa, vakavina, pieni huoliryppy kulmien välissä. Me emme totea kyllä tämä varmasti nyt onnistuu tai onpa jännittävää tai kumpikohan se on.

Me sanomme huokaisten viimeksi tämä kesti pari viikkoa ja päästäänköhän tällä kertaa siihen ultraan asti.

Mielialojemme keskiarvon on pysyttävä plussan puolella, joten yritän itse olla tällä kertaa luottavainen. Se olisi toki aika paljon helpompaa, jos voisin vaikka kertoa miehelleni, että jokapäiväinen rahkani on yhtäkkiä alkanut etoa.

Tissini ovat kyllä vähän turvoksissa, mutta eivät siinä määrin, että sitä voisi pitää kiistattomana todisteena siitä, että olen oikein viimeisen päälle paksuna. Vieläkin kaukana tosi hyvistä tisseistä.

Kunpa tämä olisi mustavalkoinen asia. Vähän niin kuin se, että käsi on joko poikki tai sitten se ei ole poikki. Se kuvataan röntgenillä, ja se joko on, tai ei ole.

En oikein osaa käyttäytyä tällaisessa epävarmuudessa.

En varannut ystävänpäiväksi viininmaisteluillallista. Olen kuitenkin syönyt melkein paketillisen aurajuustoa kylmänä eri ruoissa.

En enää santsaa toista teemukillista kahvia. Teemukit ovat muuten ihan jäätävän suuria kahvimukeiksi, niihin ei pidä koskaan kaataa vieraille kahvia vaikka he olisivat kuinka persoja kahville, sillä pannullinen loppuu heti.

Ostin himoitsemani vapaan sukset, vaikka olen jo vuosikausia haaveillut perinteisen suksista, joilla paitsi laajentaisi käytettävissä olevaa latuverkostoa, myös voisi sitten joskus ehkä mahdollisesti vetää ahkiota.

Ostin uudet farkut. Tiukat, sillä olen sen verran milleniaali, että käytän vieläkin skinny-farkkuja. En ymmärrä, miksi löysin tall-mallistot vasta nyt.

En varannut kolmatta koronarokotusta, sillä valistunut päätöksenteko olisi vaatinut raskausaiheen googlettelua, enkä minä halua harrastaa sellaista, ellei siihen ole aivan pakottavaa tarvetta.

Pakottavaksi tarpeeksi katson sellaisen asian, joka vaivaa minua vuorokauden jokaisena sekuntina, eli esimerkiksi haun alkuraskaus vuoto. Kun selaamiselle antaa pikkusormen, se vie koko raajan. Yleensä se yllyttää hulluihin, ylioptimistisiin kuvitelmiin ihan oikean lapsen saamisesta, ja sellaisia pilvilinnoja minä haluan välttää viimeiseen asti.

Oli jotenkin niin jännittävää tehdä testi oikeana testipäivänä, että tein vahingossa sellaisen testin, jossa ei ole viikkonäyttöä. Viikothan minua nimenomaan olisivat kiinnostaneet, viivoja minä olen jo ehtinyt tuijotella riittämiin.

Tai… mitäpä minä niistä viikoistakaan tulkitsisin. En minä ennenkään ole niistä viitearvoista mitään hyödyllistä tietoa saanut, kun en ole malttanut odottaa niiden välissä yli viikkoa.

Miksei ne testiin määritellyt arvot lue ihan selkeästi siinä paketissa? Miksi netissä niistä on niin monenlaista tietoa?

Miksei hcg-tason nouseminen voi olla niin tarkka kemiallinen reaktio, että siitä voisi tehdä jonkun veden h-s-piirroksen kaltaisen vankkumattoman oppaan? Loppuisi tämä jahkailu ja epävarmuus.

Voisin kai pyytää verikoelähetteen, mutta turha sitäkään on liian aikaisin ottaa. Tai mitä yhdellä verikokeella edes tekee, tuplaantumistahan siinä pitäisi seurata.

Ilmoitin positiivisen tuloksen hoitopolulle ja jäin odottelemaan soittoa. Yritin turhaan selvittää, missä vaiheessa testin viivojen pitäisi olla tasavahvoja.

Sain viestin, jossa kerrottiin minulle, meille, varattu ultra-aika kolmen viikon päähän. Onneksi he eivät pyytäneet minua varaamaan sitä itse, sillä minä en olisi uskaltanut varata ultra-aikaa vielä ties kuinka pitkään aikaan.

Kyllähän sen ajan peruminen kävi viimeksikin helposti, luojan kiitos. Minä en vaan ole niin pitkällä tässä larppauksessani, että pystyisin sanomaan ääneen minä olen raskaana ja haluaisin varata varhaisultra-ajan.

Tuntuu röyhkeältä valehtelulta edes kirjoittaa sellaista.