Joulu on nyt ohitse. Se meni ihan mukavasti, sillä minä selviydyin ilman elämäni suurimpia tunnevyöryjä.

Syötiin ja juotiin hyvin, lenkkeiltiin idyllisessä kireässä pakkassäässä ja vietettiin mukavaa aikaa yhdessä sukulaisten kanssa, mutta ei siitä mitään suurempaa jäänyt käteen. Joulu oli vähän valju, kuten aiempinakin vuosina.

Joulu ei siis ollut pelkkää murheellista kaihoa, vaikka koko joulunalusaika tuntuikin aiempaa ahdistavammalta.

Olen aina pitänyt joulusta, mutta joulunalusaika tuntuu vuosi vuodelta vieraammalle. Tunnen itseni vuosi vuodelta ulkopuolisemmaksi.

Tuntuu siltä, ettei joka puolelta tuputettava jouluintoilu kuulu minulle, koska se on lapsiperheiden hommaa. Eivät lapsettomat ihmiset koristele kuusia, leivo pipareita tai someta kuvaa itsestään tonttulakeissa.

Jos he rauhoittuvat jouluun ja oikein jouluttavat jollain tapaa, niin ei siitä kyllä missään kerrota, tai jos kerrotaankin, niin se hukkuu kaikkien niiden taaperokuvien joukkoon.

No, enpä minäkään osannut näyttää sellaista mallia. Ja he ovat valitettavan mystinen joukkio, jonka olemassaolosta kyllä tiedetään, mutta johon kukaan tuttava ei näytä kuuluvan.

Ehkä kaikki muutkin heistä selviytyvät joulun. Joulun, joka on mukamas kaikkien juhla.

Lopulta vaan välttelin kaikkia feedejä, ja jouluhommia muutenkin. En edes tarjoutunut väsäämään anoppilaan joulupöytään mitään uusimman Maku-lehden trenditorttua, vaan tein pitkää päivää töissä jokaisena arkipäivänä ja lähdimme reissuun ihan vaan Alkon kautta.

Luulisin, että jälkikäteen tästä ihan mukavasta joulusta muistuu päällimmäisenä mieleen seuraavaa.

Viisivuotiaat serkukset halusivat meidän kyydissämme kirkkoon. Matkalla he tivasivat vilpittömillä, sirkuttavilla äänillään, miksei meillä ole lapsia.

Me katsoimme etupenkillä toisiamme canadagoosejemme turkisten sivusta ”vastaa sinä!!!” ”eikun sinä!!” -mulkoiluilla, ja lopulta lapset tyytyivät epämääräiseen vastaukseemme.

Jälkikäteen minua ärsytti,etten vastannut tytöille järkevästi tyyliin ”olisipa kiva kun meilläkin olisi, mutta kun kaikki ei vaan saa lapsia”.

Kai se olisi ollut sellainen kypsä, sovelias ja kasvatuksellisesti hyvä vastaus. Minä olin käynyt tämän tilanneskenaarion päässäni läpi tuhat kertaa, ja silti päädyimme hiljentämään lapsien loputtoman tiedonjaon tuollaisella mitäänsanomattomalla kiertelyllä.

Sekin jäi vahvasti mieleen, kun lähdimme ne viisivuotiaat kyydissämme haudoille, ja anoppi muistutti lähtiessämme painokkaasti ”ajakaa sitten varovasti… teillä on arvokas lasti kyydissä”. Muistutusta seurasi painava hiljaisuus.

Niinpä on joo.

Lapset on arvokasta lastia. Tietysti.

Ja me, lapsettomat, olemme huithapeleita, joille pitää erikseen sanoa, että lapset ovat arvokasta lastia. Ei yhdellekään lapselliselle ihmiselle sanottaisi niin, ainakaan noin vakavalla ja painokkaalla äänensävyllä.

Minusta se kuulosti siltä, että saatte nyt vartiksi käsittämättömän arvokkaat palkinnot haltuunne, vaalikaa nyt sitä hetkeä, sillä tämän lähemmäs te lapsettomat ette lapsiperhe-elämää tule pääsemään.

Kenties tulkintaani vaikutti se, joulu on yksi vuoden rankimmista päivistä (top kolme ovat äitien- ja isänpäivä sekä joulu).

En mä halua olla mikään päätön mielensäpahoittaja! En mä ole oikeasti sellainen. Sehän oli ihan harmiton kommentti.

Lapsettomille niitä harmittomia kommentteja vaan tuntuu riittävän vuosi vuodelta herkemmin.

Korjaan: minusta tulee vuosi vuodelta herkempi kaikelle harmilliselle ja harmittomalle.

En minä anopille sentään suuttunut, mutta kelasin sitä lyhyttä kommenttia päässäni sen verran pitkään, että kotimatkalla päätimme olla ensi vuonna joulun kotona.

Minä olen virittäytynyt joulutunnelmaan yrittämällä keksiä rakentavia tapoja suhtautua tuleviin koitoksiin. Tilanne on päässyt eskaloitumaan sellaiseksi, että jouluseurueessa me olemme ainoa lapseton pariskunta ja vuodenvaihteessa minä pidän pitkälti seuraa raskaana olevalle naiselle.

Jes.

No. Eipä meitä kukaan tähän pakottanut, aikuisia ihmisiä.

Tähän päädyttiin siten, että me annoimme tämän tapahtua: menimme vaan siitä, mistä aita on näennäisesti matalin.

Oli huomattavasti helpompaa vain nöyrästi myöntyä sukulaisjouluun, kuin perustella poissaoloamme, ja todellakin oli helpompaa toivottaa ne vauvaa vartovat kaverit juhliimme, kuin koettaa selittää, miksi emme toivo heitä paikalle.

En usko, että lapsettomuutta tuntematon ihminen ymmärtää sellaista pointtia kovin helpolla, tai ainakaan niin hyvin, ettei pahoittaisi siitä mieltään edes vähäsen.

Sukulaisjoulussa minua tympäisee tietysti se, että kaikki tehdään lapsimoodilla. Ruoka syödään aiemmin, jotta lapset pääsevät aiemmin avaamaan lahjoja, ja hautausmaalla käydään päivänvalossa, eikä illalla, kun siellä olisi kauniimpaa.

Lautapelejä pelataan mieluusti, mutta vain siinä tapauksessa, että lasten annetaan voittaa joka ikinen skipbo-kierros, eikä konvehteja todellakaan saa napostella milloin lystää, sillä lapset ovat syöneet niitä jo liiaksi. Koko ilta pitäisi jaksaa ihastella lasten lahjariemua.

Meitä kyllä odotetaan ja toivotaan paikalle, mutta jouluna keskiössä ovat lapset. Ei koko perhe, vaan lapset.

Ja silti minä olen päättänyt mennä viettämään sellaista joulua. Lapsihommat kyllä ärsyttävät, mutta haluan kuitenkin viettää jouluna aikaa sukulaisten kanssa.

Kyllä minusta Uno on ihan mukiinmenevä ajanviete, vaikka minun olisikin tahallani hävittävä kierros toisensa jälkeen yleisen järjestyksen säilyttämiseksi.

Ja minun sydämeni on kyllä pakahtua ylpeydestä, kun kummipoikani haluaa leikkiä uudella kaivinkoneellaan juuri minun kanssani, tai kummityttö pyytää nimenomaan minua lukemaan hänen uutta kirjaansa.

Kahdenkeskisestä joulusta on vaikeaa unelmoida, kun meillä on arjessakin niin paljon kahdenkeskistä aikaa. Olemme jo pitäneet parikin joululeffailtaa ja lenkkeilleet täydellisen rapeassa pakkassäässä.

Olemme ostaneet lempikonvehtejamme ja käyneet luistelemassa järven jäällä. Virittäneet kauniit joulutähdet ikkunoihin, tehneet spessumpaa ruokaa.

Mitä erikoista aikuisten jouluun pitäisi oikein kuulua, että haluaisimme jäädä kotiin kahden kesken? Romanttinen ravintolaillallinen, joku tajunnanräjäyttävä seksileikki, pullo samppanjaa?

Ehkä lapsimoodin pitää tuntua vielä asteen pahemmalta, että jaksamme innostua keskinäisestä joulusta.

Jospa alkaisin ujuttaa aikuisten huvituksia pienissä erissä sukulaisjouluun? Seksielämäämme voi onneksi toteuttaa kylässäkin, tajunnanräjäyttävästä spektaakkelista voin joustaa.Mitä jos ostan vihreitä kuulia itselleni ja syön niitä salassa juuri niin monta, kuin huvittaa?

Mutta tuota viinikaapissa odottavaa Bollingeria minä en kyllä sukulaisten kanssa jaa.