Minulla on pitkään ollut sellainen äärimmäisen tavallinen vaihe menossa lapsettomuuden saralla. Melko seesteinen, mitäänsanomaton vaihe.

Nykyään lapsettomuus itsessään on minulle äärimmäisen tavallista. ”Tavallinen” sattuu olemaan aika perspektiivistä riippuva käsite.

Meidän täytyy edelleen odottaa uuteen siirtoon ilmoittautumista. Minulla on paljon (mielenkiintoisia) töitä, kotona puuhastellaan remonttiprojektia, ja viime aikoina on ollut kaikenlaisia kekkereitä ja hauskuuksia ystävien kanssa. Paljon muuta, mielekästä ajateltavaa tarjolla, siis.

Tätähän lapsettomuus on suurimman osan ajasta: ei sitä ikinä unohda, mutta ei sitä myöskään sure ihan jatkuvasti. Se käy kyllä mielessä joka ikinen päivä, monestikin, mutta siihen ajatukseen ei uppoudu. Kun siihen ei uppoudu, sitä ei tule oksennettua tänne.

Aina siihen ei vaan kerta kaikkiaan jaksa uppoutua, vaikka joku ääni takaraivossa siihen kehottaisikin.

Tavallinen tarkoittaa minulle esimerkiksi sitä, että naureskelen napani vierelle kasvaneille pitkille, yksittäisille, tummille karvoille ja mietin, että jos aika olisi toinen, olisin tuhatprosenttisen varma, että näiden karvojen ilmestyminen kertoo joko a) raskaudesta tai b) liian korkeasta testosteronitasosta, joka voisi selittää lapsettomuutemme.

Mutta, nyt oli lähes ovulaation aika, joten nyppäisin ne naureskellen pois ja jätin googlailun välistä. Toki olen googlannut sen asian jo sata kertaa aiemmin ihan tosissani.

Olen ajatellut kirjoittaa näistä arkisista tilanteista: mitä minä olen mieltä mieheni koirakuumeesta, tai siitä, miten seksielämämme väritystoimenpiteet tuntuvat välillä siltä, että meidän kuuluu harrastaa maailman parasta seksiä siksi, että sitähän lapsettomat ihmiset harrastavat. Mutta niistä lisää joskus myöhemmin.

Tämä tasainen, poutainen seilaus kohtasi suuren aallon, kun ryhmäkeskusteluun kilahti jälleen uusi kuva tuoreesta isästä ja yhtä tuoreesta esikoispojasta.

Viestin tullessa olin juuri saapunut hymyillen, intoa puhkuen töihin ja tehnyt tarmonpuuskassani itselleni päivän työlistan. Good vibes only -aamuni, get shit done– moodini, romuttui kerrasta.

Kommentoin kuvaa äkkiä parin ihastuneen emojin kera, niin sanotusti repäisin laastarin nopeasti, ja sitten hiljensin koko keskustelun. Ainakin pariksi päiväksi nyt alkuun. Jätin työlistani sikseen ja laahustin kaatamaan itselleni jäätävän mukillisen kahvia, kun en parempaakaan lohtua keksinyt.

Joo, osasin kyllä odottaa heidän uutisiaan, mutta pahalta se silti tuntui. Tosi pahalta. Ei vähiten siksi, että tiedän, että heidän lapsensa oli vahinko.

En minä heiltäkään tuota iloa ottaisi pois, tietenkään, mutta nyt olen kyllä poikkeuksellisen kateellinen. Kaikista kohtaamistani vauvauutisista heidän uutisensa ovat todellakin olleet yksi pahimpia.

Olen kertonut miehelleni, että minusta heidän lapsenhankintansa tuntuu erityisen pahalta, koska elintavat/ parisuhteen tila/ kaikkea muuta ei-todellakaan-lapsiin-viittaavaa. Mieheni on ajatellut samoin, mutta hän ei ole juuri halunnut puhua siitä. Hän ei halua sanoa sellaista ääneen.

Minua sellaisten fiilisten ääneen sanominen helpottaa. Yksikään kuulija ole ymmärtänyt minua väärin, kukaan heistä ole pitänyt minua hulluna tai hirveänä ihmisenä.

Sysäsin nämä viimeiset uutiset pois mielestäni, mutta yllättäen mieheni otti sen puheeksi.

Nyt sekin mukula sitten syntyi, hän totesi rikkoen hiljaisuuden välillämme.

Mieleni teki vastata, että niinpä syntyi, maailma tuntuu kyllä uskomattoman epäreilulta juuri nyt.

Kaikkea sekin pariskunta saa aikaan, minä vastasin huokaisten haikeasti.

Aikamoisen sprintin he on kyllä ottaneet aikuisten elämään, hän jatkoi.

Minä olisin muotoillut saman asian suurin piirtein näin: enpä olisi uskonut, että niin vastuuttomasti juuri äsken ellelleet ihmiset ovat nyt ihan oikeasti nyt pienen ihmisen vanhempia, ja me emme.

Yritin pysyä jokseenkin neutraalina, kun hän, kylmänrauhallinen mieheni, nyt kerran otti asian puheeksi.

Joo, voi olla totuteltavaa.

Siinä se sitten oli. Eipä meidän siitä tarvitse sen suuremmin jauhaa.

Kyllä minä tiedän, liiankin hyvin, miten kovasti mieheni haluaisi ylpeänä esitellä esikoistaan. On päivänselvää, miten kovasti me olisimme halunneet kertoa tuollaisia uutisia. Menimme seuraavana päivänä katsomaan uutta Bondia, ja minua itketti vilauskin Bondin tyttärestä ihan kohtuuttomasti.

Onneksi asumme tuoreista vanhemmista kaukana.

Huomaan hien nousevan selkään kantaessani vasta kuudetta lattialaattapakettia pakettiautosta autotalliin. Ne ovat yllättävän painavia, ja rappusten nouseminen alkaa jo nyt tuntua takareisissä.

Hain kuormalavallisen laattoja äsken rautakaupasta. Olen ylpeä itsestäni, sillä sain myös muut satunnaiset rakennustarvikkeet tinkimisineen haettua ilman yhtäkään lisätietopuhelua miehelleni.

Laattapaketit painavat sormia ja mieleni tekisi pyytää miestä kantoavuksi, mutta äh. En kehtaa.

Ima bad ass bitch! Kaikissa näissä huomiovaatteissani. Roudaan nämä nyt ihan itse, kun kerta aloitinkin.

Minulla on napit korvilla ja olen tyytyväinen, kun naapurin äiti-ihminen menee pesueensa kanssa talomme ohi siten, että minun tarvitsee vain vilkuttaa. Heillä on ihanat okrankeltaiset, yhteensointuvat ulkoiluvaatteet, ja kengätkin näyttävät aika paljon tyylikkäämmältä kuin minun turvakenkäni.

Nostan uutta pakettia otteeseeni ja mietin, että heidän rautakauppahankinnoistaan vastaa varmasti hänen miehensä. Minä olen ylpeästi bad ass rakentaja-bitch. Paitsi että en kyllä ole bitch.

Lapsettomuuden päättyminen oli kuin olisimme päässeet vankilasta, heleä ääni korvissani sanoo. Kuuntelen Areenasta Kysy mitä vaan-podia. Lapsettomuus eristi minua muista ikäisistäni naisista.

Siltähän se tuntuu, joo. Todellakin. Unohdun tuijottamaan kauempana kadulla kävelevää kaksikkoa, ikäisiäni naisia, jotka molemmat työntävät rattaita.

Minäkin eristäydyn lapsellisista ihmisistä. Sekä käytännössä, arjessa, että ajatusmaailmassani.

Tietysti haluan olettaa, että kun nuo kaikki muut ovat saaneet lapsia ja minä en, niin minä varmasti hanskaan kaiken lapsiin liittymättömän toiminnan paremmin kuin he. Kärjistettynä. Nostan sillä omaa lapsettomuuden jatkuvasti runtelemaa itsetuntoani.

Astun tiedostamatta toisen jalkani ylös pakettiauton kuormatilaan, jottei äskeinen  tuntemus jalkovälissäni sotke paikkoja tarpeettomasti. Joo-o, minulla on taas menkat, ja täällä minä olen äijähommissa kuuntelemassa lapsettomuuspodia, tuijottaen haikeana ohi kulkevia mammoja.

Niin, en tullut raskaaksi edes keskenmenosta alkaneessa kierrossa. Siten niin ”edes”, että ehdin keksiä montakin teoriaa siitä, mitkä molekyylitasot kehossani ovat nyt varmasti eri tavalla kuin koskaan ennen, ja joiden ansiosta saattaisinkin maagisesti olla nyt vihdoin paksuna.

Minun mielestäni (selittämätöntä) lapsettomuutta kuvaa parhaiten kokemus reistailevasta lukosta. Me asuimme ennen kerrostalossa, jonka alaoven lukko tuppasi jäätymään minun mielestäni mielivaltaisesti.

Jos se olisi jäätynyt loogisesti, systemaattisesti ja helposti korjattavissa olevalla tavalla, huoltoyhtiö olisi korjannut sen saman tien tai vaikka vaihtanut sen suosiolla kokonaan uuteen.

Mutta ei. Minä löysin itseni siltä ovelta ihan saatanan monta kertaa räpeltämässä lukkoa auki sormet jäässä. Mieheni ei kokenut sitä ongelmaksi ollenkaan, eikä varmaan hirveän moni muukaan asukas, sillä lukko oli ja pysyi samana.

Minulla se lukko temppuili ihan hirveän useasti, vaikka yritin muuttaa taktiikkaani. Työnsin avaimen rauhassa, työnsin sen nopeaan, käänsin huolellisesti, käänsin voimalla, rämppäsin eestaas, tein liikkeet korostetun hitaasti. Yleensä se meni jotenkin näin:

Pyöritin avainta joka suuntaan, yritin neljäkymmentäviisi astetta, kolmesataa astetta, otin avaimen pois ja laitoin sitten takaisin sisään, ehkä syvemmälle kuin aiemmin.

Tönäisin ovea. Vedin sitä. Pidin tauon ja laskin kymmeneen. Kahteen. Sormia palelti.

Nojasin oveen ja mietin, miten helvetissä tämä ei nyt aukea. Ihan rauhallisesti vain, kuten se normaalistikin avataan… Ei auennut, ei.

Otsasuoneni tykytti ja laitoin avaimen lukkoon tuhannennen kerran: ovi lopulta aukesi kuin taikaiskusta. Ei siinä mulla ole ollut mitään hankaluuksia, mies kertoi sisällä.

Välillä olin palellut lukon kanssa monta minuuttia, kun autohallista ilmestyi naapuri, joka ihan tavallisesti työnsi avaimen lukkoon ja aukaisi oven. Mikä v*ttu siinä lukossa oikein on vialla?!!!

Mikä minussa on vikana???

Miksi tämä lapsenhankinta nyt vaan ei voi onnistua, vaikka minä teen kaikkeni ja olen tekemättä yhtään mitään ja toivon ja luovutan ja syön vitamiineja kourallisen ja juon perskännit?

Minusta tuntuu, että kaikki muut saavat vauvoja ihan normaalisti ja heillä se lukkokin aukeaa ihan tavallisesti ennen sormien jäätymistä. Heidän käsissään kaukosäädin tottelee joka painalluksella eivätkä he ikinä raportoi it-tuelle ongelmasta, joka ei toistukaan enää sitten, kun sitä vihdoin tutkitaan.

Mä jaksan toivoa joka ikinen kuukausi, edes hitusen sisimmässäni, että nyt mullakin on se taikakosketus ja tämä lukko vihdoin aukeaa.