Taiaton kosketus

Huomaan hien nousevan selkään kantaessani vasta kuudetta lattialaattapakettia pakettiautosta autotalliin. Ne ovat yllättävän painavia, ja rappusten nouseminen alkaa jo nyt tuntua takareisissä.

Hain kuormalavallisen laattoja äsken rautakaupasta. Olen ylpeä itsestäni, sillä sain myös muut satunnaiset rakennustarvikkeet tinkimisineen haettua ilman yhtäkään lisätietopuhelua miehelleni.

Laattapaketit painavat sormia ja mieleni tekisi pyytää miestä kantoavuksi, mutta äh. En kehtaa.

Ima bad ass bitch! Kaikissa näissä huomiovaatteissani. Roudaan nämä nyt ihan itse, kun kerta aloitinkin.

Minulla on napit korvilla ja olen tyytyväinen, kun naapurin äiti-ihminen menee pesueensa kanssa talomme ohi siten, että minun tarvitsee vain vilkuttaa. Heillä on ihanat okrankeltaiset, yhteensointuvat ulkoiluvaatteet, ja kengätkin näyttävät aika paljon tyylikkäämmältä kuin minun turvakenkäni.

Nostan uutta pakettia otteeseeni ja mietin, että heidän rautakauppahankinnoistaan vastaa varmasti hänen miehensä. Minä olen ylpeästi bad ass rakentaja-bitch. Paitsi että en kyllä ole bitch.

Lapsettomuuden päättyminen oli kuin olisimme päässeet vankilasta, heleä ääni korvissani sanoo. Kuuntelen Areenasta Kysy mitä vaan-podia. Lapsettomuus eristi minua muista ikäisistäni naisista.

Siltähän se tuntuu, joo. Todellakin. Unohdun tuijottamaan kauempana kadulla kävelevää kaksikkoa, ikäisiäni naisia, jotka molemmat työntävät rattaita.

Minäkin eristäydyn lapsellisista ihmisistä. Sekä käytännössä, arjessa, että ajatusmaailmassani.

Tietysti haluan olettaa, että kun nuo kaikki muut ovat saaneet lapsia ja minä en, niin minä varmasti hanskaan kaiken lapsiin liittymättömän toiminnan paremmin kuin he. Kärjistettynä. Nostan sillä omaa lapsettomuuden jatkuvasti runtelemaa itsetuntoani.

Astun tiedostamatta toisen jalkani ylös pakettiauton kuormatilaan, jottei äskeinen  tuntemus jalkovälissäni sotke paikkoja tarpeettomasti. Joo-o, minulla on taas menkat, ja täällä minä olen äijähommissa kuuntelemassa lapsettomuuspodia, tuijottaen haikeana ohi kulkevia mammoja.

Niin, en tullut raskaaksi edes keskenmenosta alkaneessa kierrossa. Siten niin ”edes”, että ehdin keksiä montakin teoriaa siitä, mitkä molekyylitasot kehossani ovat nyt varmasti eri tavalla kuin koskaan ennen, ja joiden ansiosta saattaisinkin maagisesti olla nyt vihdoin paksuna.

Minun mielestäni (selittämätöntä) lapsettomuutta kuvaa parhaiten kokemus reistailevasta lukosta. Me asuimme ennen kerrostalossa, jonka alaoven lukko tuppasi jäätymään minun mielestäni mielivaltaisesti.

Jos se olisi jäätynyt loogisesti, systemaattisesti ja helposti korjattavissa olevalla tavalla, huoltoyhtiö olisi korjannut sen saman tien tai vaikka vaihtanut sen suosiolla kokonaan uuteen.

Mutta ei. Minä löysin itseni siltä ovelta ihan saatanan monta kertaa räpeltämässä lukkoa auki sormet jäässä. Mieheni ei kokenut sitä ongelmaksi ollenkaan, eikä varmaan hirveän moni muukaan asukas, sillä lukko oli ja pysyi samana.

Minulla se lukko temppuili ihan hirveän useasti, vaikka yritin muuttaa taktiikkaani. Työnsin avaimen rauhassa, työnsin sen nopeaan, käänsin huolellisesti, käänsin voimalla, rämppäsin eestaas, tein liikkeet korostetun hitaasti. Yleensä se meni jotenkin näin:

Pyöritin avainta joka suuntaan, yritin neljäkymmentäviisi astetta, kolmesataa astetta, otin avaimen pois ja laitoin sitten takaisin sisään, ehkä syvemmälle kuin aiemmin.

Tönäisin ovea. Vedin sitä. Pidin tauon ja laskin kymmeneen. Kahteen. Sormia palelti.

Nojasin oveen ja mietin, miten helvetissä tämä ei nyt aukea. Ihan rauhallisesti vain, kuten se normaalistikin avataan… Ei auennut, ei.

Otsasuoneni tykytti ja laitoin avaimen lukkoon tuhannennen kerran: ovi lopulta aukesi kuin taikaiskusta. Ei siinä mulla ole ollut mitään hankaluuksia, mies kertoi sisällä.

Välillä olin palellut lukon kanssa monta minuuttia, kun autohallista ilmestyi naapuri, joka ihan tavallisesti työnsi avaimen lukkoon ja aukaisi oven. Mikä v*ttu siinä lukossa oikein on vialla?!!!

Mikä minussa on vikana???

Miksi tämä lapsenhankinta nyt vaan ei voi onnistua, vaikka minä teen kaikkeni ja olen tekemättä yhtään mitään ja toivon ja luovutan ja syön vitamiineja kourallisen ja juon perskännit?

Minusta tuntuu, että kaikki muut saavat vauvoja ihan normaalisti ja heillä se lukkokin aukeaa ihan tavallisesti ennen sormien jäätymistä. Heidän käsissään kaukosäädin tottelee joka painalluksella eivätkä he ikinä raportoi it-tuelle ongelmasta, joka ei toistukaan enää sitten, kun sitä vihdoin tutkitaan.

Mä jaksan toivoa joka ikinen kuukausi, edes hitusen sisimmässäni, että nyt mullakin on se taikakosketus ja tämä lukko vihdoin aukeaa.

hyvinvointi ystavat-ja-perhe vanhemmuus terveys
Kommentit (4)
  1. Tosi osuva – ja koskettava – vertaus. Täällä hyvin samanlaisia fiiliksiä ja turhautumista siihen että ”mitään ei ole vialla” ja sitten kuitenkin täytyyhän tässä jotain mättää aivan *elvetisti kun vuosia on mennyt eikä näy vauvaa. Lukkoa rynkytetään kuukaudesta ja vuodesta toiseen eikä aukea. Pakkaa (ja päätä) mulla sotkee vielä se että kolme (keskenmennyttä) raskauttani ovat alkaneet spontaanisti, eli välillä selvästi jotain tapahtuu oikein, mutta mitä?! Aivot menee solmuun jos yrittää lähteä järkeilemään tätä, miksi just niissä kierroissa raskaudet alkoivat: teimmekö jotain toisin, oliko seksiä jossain tavallisesta poikkeavassa asennossa, jätinkö ratkaisevan viinilasillisen juomatta, oliko kiinnittymisen aikaan erityisen rentouttavat joogatunnit ja zen-mielentila?? On niin vaikea hyväksyä ja sietää että tämä on asia johon ei ehkä koskaan löydy syytä, enkä voi omalla toiminnallani mahdollisesti pätkääkään lopputulokseen vaikuttaa vaikka kuinka analysoisin ja yrittäisin.

    Vilpitön kiitos taas sinulle kun kirjoitat! En ole yrityksistä huolimatta onnistunut löytämään lapsettomuusvertaista ja omassa lähipiirissä kaikilla sujuu lisääntymishommat hyvinkin vaivattomasti. Tuntuu tosi tärkeältä voida lukea jonkun toisen kirjoittamana samanlaisia fiiliksiä joita itsellä on. Tulee olo että ei ole yksin ❤

    1. Mä mietin ihan samalla tavalla!! Sitä kuvittelee ihan uskomattomia syy-seuraus-suhteita ja niiden perusteella elättelee sitten aina uutta toivoa.
      Voi vitsi, nuo spontaanit raskaudet nostaa tuon spekuloinnin varmasti potenssiin kymmenen! Mulla ei oo ikinä tapahtunut niin ja silti mä aina keksin uusia spekulaatioita.
      Kiitos itsellesi kun kerroit, samat sanat!! ♥️♥️

    2. Tää vatvominen on niin tuttua. Olen luonteeltani aika tarkka ja perusteellinen; työ puolestaan koostuu pähkäilystä, suunnittelusta ja erilaisten teoreettisten ja käytännöllisten ongelmien ratkaisemisesta. On suorastaan sietämätöntä olla tällaisen ongelman äärellä, johon et löydä ratkaisua eikä millään määrällä tarkkuutta/perusteellisuutta tunnu olevan merkitystä 🙈 Sit ympärillä muut lisääntyy kuin puput puolivahingossa… ”Parasta kun ette yritä niin kyllä se sit natsaa ihan itsestään!” …….joo-o…kiitos mutta voisin tirvaista kuonoon tosta statementistä.

      1. Mulla on hyvin samanlainen tilanne, töissä saa ratkoa asioita ihan muina insinööreinä ja sitten tää on jotain ihan muuta! Jotain sellaista, minkä takia alkaa uskoa kaikenlaisiin maailmankaikkeuden merkkeihin.
        Tuo ei-yrittäminen… argggh! 🤦🏼‍♀️ Kaikenlaisia tölväisyjä sitä kuuleekin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *