Täytin kolmekymmentä vuotta.

Ensin ajattelin järjestää suuret juhlat, mutta ne nyt sitten kuitenkin jäivät toteuttamatta. Järjestäminen alkoi tuntua vaivalloiselta, sillä kavereillani on myös synttäreitä ja muita patoutuneita juhlatarpeita, ajattelin olevani synttäreinä raskaana, töissä alkoi iso projekti ja sitten oli se keskenmeno pohdittavana. Verhojen hankkiminenkin on vähän vaiheessa ja kaikkea sellaista tärkeää.

Lyhyesti: aivokapasiteettini ei vaan oikein riittänyt innostumaan minkäänlaisten juhlien suunnittelusta.

Minulle ei ole vielä tullut järisyttävää ikäkriisiä – olen jo jonkin aikaa mieltänyt itseni enemminkin kolme- kuin kaksikymppiseksi. Minusta kolmekymmentä on uusi kaksikymmentä, sillä erolla, että nyt tiedän jo aika hyvin, kuka minä olen.

Monesti sanotaan, että kaksikymppisillä on terveyttä ja aikaa elämästä nauttimiseen, ja eläkkeellä taas on aikaa ja rahaa, mutta terveys ei riitä. Sillä välillä ihmisellä on rahaa ja terveyttä, muttei aikaa. Siksi olen pyrkinyt jo jonkin tovin keskittymään aikaan ja elämästä nauttimiseen.

Kyllä, aika kuluu aivan liian nopeasti. Kyllä, minulle on jo tullut ryppyjä.

Kyllä, olisin voinut tähän mennessä valmistua kirurgiksi, asua ulkomailla pitkän aikaa, juosta maratonin ja harrastaa kolmen kimppaa, mutta en ole tehnyt mitään niistä. Ne olisi ihan siistejä juttuja, mutta rehellisyyden nimissä: minä en ole halunnut niitä riittävästi.

Kävin moikkaamassa mummoani sairaalassa, ja hänen haavastaan johdettu siisti dreeni oli minusta niin oksettavan näköinen, että sitä katsoessani muistin etten todellakaan ikinä ole aidosti halunnut lääkäriksi. Se ei ole mahdollisuus, jonka olisin jättänyt saamattomuuttani käyttämättä.

Mietin, että olisi siistiä asua USA:ssa, Kanadassa ja Italian maaseudulla, mutta en minä oikeasti halua viettää arkeani perheestäni niin kaukana. Maratonille voin treenata jos vaan saan kasaan riittävästi mielenlujuutta ja kolmen kimppakin taitaa olla vain omasta halustani kiinni. Jos todella haluaisin jotain sellaista, voisin edelleen ryhtyä tuumasta toimeen.

Tapahtumatta jääneiden asioiden lista on pitkä, mutta niin on myös tapahtuneiden.

Minähän olen oikeastaan ehtinyt saavuttaa kaikenlaista! Olen ollut aika ehtiväinen jopa kolmekymppiseksi.

Minä olen harrastanut kilpaurheilua ja valmistunut yliopistosta, minä olen asunut hetken ulkomailla ja saanut aikaiseksi lupaavan uran, joten olen ihan onnistuneesti toteuttanut kunnianhimoista luonnettani. En kuitenkaan siinä määrin sydämestäni, että olisin saanut urheilusta ammatin, valmistunut huippuarvosanoilla, asunut kaikissa niissä paikoissa joissa olisi siistiä asua joskus tai perustanut menestyvää start-upia.

Matkalla olen pitänyt hirveästi hauskaa. Nauttinut ja elänyt, aivan varmasti, vaikka en olekaan se hetkessä leimahtava rämäpää!

Olen saanut ympärilleni sydänystäviä, ihanan puolison, olen muokannut työelämästäni mielekästä ja rikkonut monia lasikattoja. Ainahan voisi tehdä jotain enemmän, jotain eri tavoin, mutta se olisi jostain muusta pois. Näin on hyvä.

Minun ei tarvitse nyt tehdä mitään bucket listiä, sillä olen ollut tyytyväinen itseeni pitkin matkaa. Minun ei tarvitse hypätä benjiä saadakseni siitä siistin instakuvan (vaikka sellainenkin muisto kyllä houkuttaisi), vaan minä voin aivan tyytyväisenä imeskellä alhaalla Aperol Spritziä ja postata juuri sen vähän tärähtäneen kuvan, jossa röhönauran äänekkäälle hikalle.

Uskallan olla tavallisen aito, sillä se on lopulta hirveän mielenkiintoista.

En tiennyt lapsena, miksi haluaisin isona, enkä tehnyt listaa, josta ruksisin systemaattisesti laskuvarjohyppyjä tai sijoitusomaisuutta suoritetuksi. Olen muokannut unelmiani matkan varrella ja välillä yllättynyt itsekin, miten hyvin päin asiat ovat kääntyneet.

Tai sitten totuus on, että minä vaan satun tyytymään keskinkertaisuuteen. Sillä ei ole mitään merkitystä, koska lopputulos kuitenkin on se, että minä olen onnellinen. Onnellinen, vaikka matkalle onkin sattunut myös kurjuuksia.

Tälle suurelle ylpeydelle ja armollisuudelle itseäni kohtaan oli sijaa erityisesti siksi, että kerroin synttärien kynnyksellä ystävilleni keskenmenosta. Se on tietysti aikalailla elämää määrittävä kokemus, ja sain ihania tsemppejä juuri niin monta kuin soin kuulijoitakin.

Joo, olisin todellakin halunnut olla taaperon tai useammankin äiti tänä päivänä, mutta eipä se ole minusta ollut kiinni. Olisin mieluusti jättänyt lapsettomuuden välistä tässä tarinassa, mutta tarkemmin ajateltuna onhan se, jos jokin, sitä elettyä elämää.

Tunteella, sielulla, joka solulla elettyä elämää.

Jokainen unelma ei ole toteutunut, mutta näitä tärkeimpiä olen ainakin uskaltanut tavoitella.

Mieheni puhelin soi, kun olimme matkalla toiseen kaupunkiin valmistujaisjuhliin. Viikonlopun sankari on mieheni hyvä ystävä ja hän soitti kertoakseen, että valmistumisen ohella juhlalle on muutakin aihetta.

Minä vajosin syvälle penkkiini. Helvetti. No niinpä tietysti.

Meidän ikäpolvessamme tämä tarkoittaa mitä todennäköisimmin juuri sitä yhtä asiaa. Miten se onkin niin helppoa arvata? Joku siinä äänensävyssä on aivan erilaista, kuin silloin, kun yllätys on vaikkapa häät tai asunto.

Epäröin näihin juhliin lähtemistä muutenkin kymmenen kertaa, sillä en kestänyt ajatusta siitä, että kaikki vauvaisat ystävämme saapuvat paikalle ja juhlat ovat yhtä hattaraista vauvakuplaa jossa minä vaan mietin kaikkien mammojen keskellä hiljattaista keskenmenoani.

Vauvaystävät kertoivat estymisestään yksi toisensa jälkeen, ja minä ajattelin, että näistähän voi tulla ihan perinteiset juhlat! Sellaiset parikymppisten bileet, jotka meillä kolmekymppisillä ovat nykyään harvassa. Paremmilla tarjoiluilla vain.

Enpä todellakaan arvannut, että itse isäntäpari kertoo odottavansa lasta.

Me olimme siis matkalla suoraan suden suuhun. Pakkohan sinne oli silti mennä.

Uutinen paljastettiin kaikille Kahoot-quizzin lopuksi ja siitä se sitten alkoi. Vauvat, vauvat, mammat, mammat, vauvat, korvissani kaikui. Olin juuri siinä tilanteessa, jonka niin kovin halusin välttää.

Vieressäni keskenmenosta tietoinen ystävä huomasi ahdinkoni ja vakuutti meidänkin vuoromme vielä koittavan.

Ajatus oli ihana, mutta se taisi vain pahentaa oloani. Minä olin yrittänyt vain sulkea korvani siltä kaikelta ja tarttua muihin puheenaiheisiin heti, kun tämä vauvaskene on käsitelty, mutta loppua vaan ei kuulunut.

Sitten sain loistoajatuksen: lyöttäydyin erään sinkkumiehen seuraan. Tiesin, että hän haluaa vältellä niitä iänikuisia kyselyitä hänen parisuhdestatuksestaan, joten tämä oli win-win meille molemmille. Ja olipa meillä hauskaa!

Samalla pysyin koko illan kaukana miehestäni, ettei kukaan vain suinkaan keksi kysyä meidän perheenlisäyksestämme. Emme me kyllä muutenkaan vietä juhlissa aikaa keskenämme.

Olisihan se jäätävää, että kaiken sen lisääntymishössötyksen keskellä minä töksäyttäisin viattomaan kyselyyn jaa, no sain keskenmenon kaksi viikkoa sitten että enpä tiedä onko ikinä tulossa lapsia.

Muuten sen kertominen ystävillemme olisi ihan OK, mutta sehän pilaisi totaalisesti tulevien vanhempien valokeilan. En minä pystyisi kertomaan sitä tuollaisessa tilanteessa mitenkään niin, etten pilaisi tunnelmaa ihan täysin. Sitten kaikki olisivat varpaillaan ja välttelisivät aihetta ja niin edelleen.

Minua ärsytti erityisesti se, että tulevat vanhemmat olivat yllättyneet nopeasta tärpistä, ja menneet salamana kihloihin uutisen jälkeen. Tietysti. Miksi kaikki muut tuntuvat raskautuvan heti kun haluavat?

Oikeastihan minulle on ihan sama, ovatko keskenään lapsen hankkivat ihmiset kihloissa vai eivät. Mutta nyt se ärsyttää minua aivan suunnattomasti: me olemme tehneet kaiken perinteisen oppikirjaesimerkin mukaan, eikä siitä saa mitään palkintoa.

Toiset taas… Toiset duunailevat vähän sinne päin, ja ta-daa! Kävipä vaivatta.

Itse halusin ensin naimisiin siksi, että todella halusin naimisiin, ja naimisiinmeno oli minulle eräänlainen valmistautumisriitti seuraavaan elämänvaiheeseen nimeltä vanhemmuus. Mutta en mä tietenkään pidä sitä mitenkään ainoana oikeana tapana.

Lapsettomuus nyt vaan on tällaista hulluutta.