Mustikka kukkii täällä valtaisina peltoina. Koskemattomat mättäät hohtavat niin värikirkkaina, että välillä on pakko pysähtyä ihailemaan.

Pysähtyisin kyllä muutenkin, sillä yliarvioin korona-ajan juoksukuntoni, ja paikallistietämykseni, aika pahasti. Onneksi tätä suurehkoa aluetta rajaavat sekä tie, että järvi, ja puhelimessa on hyvin virtaa.

Minun piti tulla tänne jo kuukausia sitten, sää on ollut upea. Ei tämä vaatinut mitään sen suurempaa vaivaa, minä olen vain ollut saamaton.

Pienen pienet polut risteilevät järeiden kuusien välistä, välillä idyllistä mäntyharjua ylös alas. Juurakkoisella polulla pitää kulkea hitaasti, jos meinaa katsella muutakin kuin varpaitaan, ja valo siivilöityy suurten puiden takaa niin täydellisen lämpimänä, ettei varpaita todellakaan kiinnosta tuijotella.

Täällä saa aivan rauhassa spurtata mäkiä maitohapoille saakka, ja pysähtyä sitten puuskuttamaan vaikka loppupäiväksi, kun polkukin on peittynyt niin järkälemäisiin kuusenkäpyihin, että niihin liukastuu juostessa. Kuvaa on turhaa ottaa, sillä tällaista mielenrauhaa huokuvaa näkymää ei vangita puhelimen kameralla. Näin ihana paikka, näin lähellä, ja minä onnistuin vatvomaan tänne tulemista koko kevään.

Kaunis näky, ja yhtälailla heikentynyt juoksukuntoni, salpaa hengen, ja tajuan että oikeastaan kaikenlainen ryhtyminen on viime aikoina ollut aivan liian vaivalloista. Minun syvällinen ajatustyöni näköjään aktivoituu a) yksin metsässä b) hikiliikunnassa.

Tajuan, etten ole viitsinyt tehdä pitkään aikaan juuri mitään suurempaa. Herranen aika, minähän olen ollut saamaton oikeastaan koko kevään! Tänäänkin melkin jäin kotiin tekemään ei-mitään, eli lähinnä odottamaan soveliasta nukkumaanmenoaikaa.

Mitä järkeä sellaisessa on.

Olen mukamas elänyt ihan normaalisti, fiiliskin on ollut ihan tavallisen hyvä, mutta ilta toisensa jälkeen olen puuhastellut vain jotain pientä remppa- tai pihahommaa lähinnä ajankuluksi siihen saakka, kunnes on järkevä aika käydä saunassa ja mennä nukkumaan. Eihän siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta en minä ole edes ollut erityisen väsynyt.

Siis joo, nukkuminen ylipäätään on taivaallista, mutta olisihan minulla iltaisin aivan hyvin aikaa kaikenlaisille mahtaville jutuille, kunhan minua vaan kiinnostaisi syventyä yhtään mihinkään. Voisin nauttia tästä ihanasta säästä, keksiä jotain poikkeuksellisen kivaa mieheni kanssa, nähdä useammin ystäviä, nauttia tästä ihanasta alkukesästä oikein täysin rinnoin. Mitä kaikkea kivaa olisinkaan ehtinyt tehdä pitkin kevättä, jos en olisi keskittynyt ilta toisensa jälkeen lähinnä iltatoimiin. 

Mutta enhän minä odota nukkumista itsessään, nousen sängystä iloisena jopa töihin. Tässä mättää se, että minä odotan aina vaan huomista. Ja huomista, ja sitten taas huomista.

Vaikka päivä on ollut kuinka mukava, minä haluaisin joka ilta kääntää tämän romaanin lehteä malttamattomana, jättäen sivulta pari viimeistä lausetta lukematta. Sehän on typerää, ei mistään tarinasta saa lainkaan niin paljoa irti, jos jokaista lausetta ei malta lukea ajatuksella.

Mitäpä minä saattaisin tulevaisuudelta malttamattomana odottaa, uutta kiertoa, tietenkin. Minä odotan, odotan, odotan ja odotan aina vain uutta mahdollisuutta, uutta ovulaatiota, uutta siirtoa, uutta hoitoa, uutta raskaustestiä, uutta pettymystä. Odotan sitä perkeleen onnistumista, enkä edes ole tajunnut tätä ennen, että kaikki muut asiat elämässä ovat jotenkin haalistuneet.

Olen unohtanut elää tässä välillä. Tai, no, en ole unohtanut. Mutta ei tätä voi sataprosenttiseksi panokseksi sanoa.

Tätä samaahan minä oikeastaan mietin viime pettymyksen yhteydessä, kun havahduin antaneeni panoksestani lapsettomuudelle 70% ja kaikelle muulle elämälle sen loput 30%. Silloin suhde ehkä kääntyi toisin päin, mutta ei tässäkään ole mitään järkeä.

Mullahan menee koko elämä hukkaan tätä menoa, jos en viitsi oikein ryhtyä mihinkään, kun odotan vaan näiden arpajaisten seuraavaa tulosta. En minä ole jättänyt tietoisesti mitään tekemättä lapsettomuuden takia, mutta nyt vasta tajuan, että silti olen kulkenut puolivaloilla tämän vuoksi.

Kyllähän mä voin aivan hyvin jännittää satasella lätkän MM-kisoja sillä välin, kun odotan Selviytyjien finaalia.

Hei, valitettavasti viljelyyn jääneet alkiot eivät kehittyneet pakastuskelpoisiksi. Keskimäärin puolet alkioista kehittyvät blastokystiksi, eli teillä kehittyi normaali määrä blastokystejä. 

Normaali määrä, mikä pettymys, en minä ole tottunut normaaliin määrään! Minähän suoriudun yleensä keskivertoa paremmin.

Paitsi, no, lapsenhankinnassa suoritukseni on todella pahasti keskivertoihmistä heikompi. Kuvittelin, että jatkoviljelystä menee todennäköisesti jotain vielä lisäksi pakkaseen, ja sen myötä koko elämäni lapset ovat kaikki jo huolellisesti syväjäässä.

”Normaali määrä” tuntuu jopa huonommalta asialta, kuin ”keskivertoa heikompi määrä”, joka olisi selittänyt edes osaksi tätä epäonnistumisen mysteeriä. Kolme alkiota – nyt kun neljästä yksi on jo menetetty, uskoni ei todellakaan riitä siihen, että saisimme välttämättä kolmestakaan yhden yhtä lasta aikaiseksi.

Hei, jälkimmäinen hcg-tuloksesi oli <2 eli negatiivinen. Pakkasessa on kolme alkiota ja ne voidaan siirtää omalla kierrollasi. Kesätauot ja hoitoon ilmoittautumisen ohjeet löytyvät linkistä. Ihanaa kesää.

Kiitos, ihanaa kesää teillekin, ihanat huolehtijani! Pitäkää tuhatprosenttisen ansaittu kesäloma.

Tämä raskausyritys meni siis helpolla ohitse. Pitäisikö minun nyt odotellessa tehdä pitkästä aikaa ovulaatiotestejä, vai nimenomaan unohtaa koko juttu?

Rehellisesti sanottuna, eihän unohtaminen ole millään tavalla valittavissa oleva vaihtoehto. Ei, ei, ei. Minä unohtaisin tämän asian vain siinä tapauksessa, että kohtaisin jonkun aivan hirveän tragedian.

En minä kuitenkaan osaa olla kiinnittämättä huomiota kaikenlaisiin kehoni nyansseihin, vaikka kuinka yrittäisin, joten turha niitä liuskoja on kovin syvälle piilottaa. Voinpa sitten odottaa ihmeraskautta aavistuksen vähemmin, jos ovulaatiotakaan ei tapahtunut.

Salaa haaveilen, että kun nyt vihdoinkin tulin ensimmäistä kertaa virallisesti raskaaksi, niin ehkä minun kroppani nyt tästä ymmärsi, että mitä hemmettiä sen oikein kuuluisi tehdä. Miehenihän ei varmaan usko edes tätä toisen verikokeen negatiivista tulosta, joten hänelle ei missään tapauksessa saa sanoa ääneen tällaista ei-faktapohjaista harrasta toivetta. 

Jospa se on kuin käyttämätön mustekynä, jota pitää väkivalloin suttailla aikansa papereihin, ennen kuin se alkaa pikkuhiljaa piirtää yhtään mitään. Saattaa siitä lopulta tulla mustetta ihan hyvin, kun näkee vaivaa. Tai sitten siihen palaa käpy ja se heitetään roskiin.