Vakiintumisriittien tienraivaaja
Meillä on laaja kaveriporukka, joka on alkanut sikiämään pikkuhiljaa. Jos meitä olisi onnistanut ensimmäisen yritysvuoden aikana, meidän lapsemme olisi koko jengin junioriosaston vanhin.
Näinä vuosina on ollut kourallinen kihlajaisia, monia häitä, useampia tupareita sekä lisäksi lauma koiranpentuja ja kasa ultrakuvia. Me olimme kihlajaisten, häiden ja talon suhteen kärkijoukoissa, ja siihen se sitten jäikin. (Minä en halua koiraa, koska minä haluan lapsen enkä koiraa, vaikka koira olisikin ihan kiva.)
Ei tämä keskiluokkainen kihlat-häät-talo-koira-lapsi- elämäntyyli ole kuitenkaan ollut koko joukolle mikään itsestäänselvyys, saati kilpajuoksu.
Toiset valmistuivat aiemmin, toiset menivät naimisiin myöhemmin, toiset oppivat sivistyneen alkoholinkäytön varhaisemmin ja toiset ymmärsivät rahastosijoittamiseen pointin sittemmin.
Toiset tienaavat enemmin, toiset kokkaavat paremmin, toiset osaavat rakentaa mitä vain ja toiset kilpaurheilevat.
Toiset kertovat kimppakivakokeiluistaan, toisten hääpuheissa ei saanut mainita minkäänlaista sutinaa, toiset saavat yllättäviä huippuylennyksiä, toiset sairastivat syövän, toiset kouluttautuvat joogaohjaajiksi. Ja mitä kaikkea tälle joukkiolle lie vielä tulossa.
Me olemme porukan ensimmäisiä pariskuntia, ja siten yksi meidän rooleistamme on jonkinlainen vakiintumisriittien tienraivaaja. Meidänkään liikkeemme eivät ole olleet erityisen nopeita, mutta tässä porukassa meidän uutisemme ovat monesti havahduttaneet muut siihen, että on todellakin aivan relevantti aika tehdä elämän suuria päätöksiä.
Porukan vauvauutiset tuntuvat iskevän suoraan sydämeeni. Kun muut saavat lapsia, se nakertaa meidän identiteettiämme, vaikka eihän mitään ensimmäisten vanhempien roolia ole kellekään ollut jaossa. Eihän sellaisella ole mitään merkitystä.
Emme me muiden silmissä ole lapsijonossa ensimmäisiä, vaikka he varmasti ovatkin jo vuosikausia veikanneet meitä seuraaviksi vanhemmiksi. Emme me edes ole mikään perhekeskeinen nysväri-pariskunta, en minä ole mitään herttainen kotiäiti-materiaalia. Ohituskaistalaiset heikentävät arvoamme vain omassa päässämme.
Eivät muiden raskausuutiset tunnu siltä, että me olisimme nyt hävinneet jonkin kilpailun.
Ne tuntuvat siltä, että me olemme aloittaneet golfharrastuksen aikoja sitten, treenanneet kärsivällisesti rangella ja pelanneet ihan pirun monta kierrosta sateessakin hymyssä suin jo monta vuotta, ja nyt ystävämme ilmestyvät aivan aloittelijoina kentälle yhtäkkiä, tekevät holarin heti ekalla par kolmosella, kertovat kohta tasoituksen tippuneen kympin hujakoille ja ovat solmineet uuden megadiilin asiakkaan kanssa viheriöllä.
Eihän se minun peliäni haittaa, eivät he ole minun asiakkaitani, kiva että hekin nyt löysivät tämän lajin, mutta golf on paska laji ja miten v*tussa se voi olla minulle näin vaikeaa!!!!
Ihan kuin me olisimme ostaneet unelmiemme talon, joka olisikin paljastunut hirveäksi homeloukuksi, ja sillä välin kaverit yksi toisensa jälkeen myyvät asuntojaan mielettömällä myyntivoitolla. Kivat heille, mutta…
Olen oppinut ennustamaan ryhmäkeskustelumme uutisia epäilyttävän täsmällisesti. Alkujärkytyksen jälkeen pystyn vilpittömästi onnittelemaan ja olemaan aidosti kiinnostunut asiaintilasta.
Aina se kuitenkin sattuu, paljon, ja olen miettinyt, keneltä ne uutiset sattuisivat kaikista eniten. Ehkä olen halunnut henkisesti valmistautua mahdollisiin uutisiin.
Älä kysy miksi ihmeessä olen miettinyt sellaista, en mä tiedä, eihän tässä ajatuksenkulussa yleensä ole järjen, tai edes hyvän syyn, kanssa mitään tekemistä. Sitä ennen olen tietysti miettinyt, että keitähän muita lapsettomuus saattaisi koskettaa.
Kaikista kamalinta olisi kuulla lapsiuutinen siltä pariskunnalta, jolla on ajoittain mennyt niin hirveän huonosti, että olemme monesti olleet aivan varmoja heidän eroavan, ja joka käyttää alkoholia niin paljon, ettei kenenkään kolmekymppisen maksa tuollaista kestä. Viimeisen kymmenen vuoden elämäntyylin perusteella kuvittelen heidän hankkivan lapsia tästä porukasta aivan viimeisenä.
Heidän lapsiuutisensa iskisi kaikista syvimmälle rintaani, sillä he eivät ole voineet harkita, tai ainakaan äärimmäisen kovasti toivoa ja yrittää sitä kovin kauaa. Ja jos minä en ansaitse maailmankaikkeudelta lasta, niin miksi se tuolle elämäntyylille suotaisiin ennen minua. Jos yli vuosikymmenen kupittamisen jälkeen sukusolut eivät vaadi ainakin parin vuoden lepoa, jona aikana he voivat vaikkapa opetella tekemään makaronilaatikon, niin sanonpa vain, että minä olen edellisessä elämässäni varmaan toteuttanut vähintään kansanmurhan ansaitakseni tällaisen kohtalon.
Katkerasta tilityksestäni varmaan arvasitkin: korona on kai tehnyt tehtävänsä, he aloittivat yhteisen pyöräilyharrastuksen, eivät enää osallistu Teamsiin krapulaisina video suljettuna, ja lisäksi heille on tulossa lapsi. No joo, onhan tämä pandemia jo kestänyt aika kauan, ei he kai kotona sentään kupittele.
En minä heille ole katkera, vaan maailmankaikkeudelle. Tämä tuntu niin, niin, niiiiin epäreilulle, me olemme niin, niin, NIIN epäkelpoja.
Kun tuijotin lempinojatuolistani ulos ilmeettömänä varmaan kymmenettä minuuttia, pakotin itseni edes selaamaan puhelinta, jotta mieheni uskaltaa jatkossakin kertoa minulle muiden vauvauutisia.