Lääkärin merkintä Toimenpide: helppo piti varmasti paikkansa, olin suorastaan satumaisen onnekas potilas. Viimeisinkin jomotus vatsassani hävisi täysin punktiopäivän iltaan mennessä, en tarvinnut edes kotimatkalla haettua parasetamolia.

Torkuin hyvällä omallatunnolla sohvalla koko illan ja juoksutin miestäni. Parempi nyt vaan, etten juurikaan liiku, ettei sisäelimet kierry solmuun ja sillain, tiedäthän, viisastelin hänelle. Kamalaa jos sä oot sitten yhdeksän kuukautta tuollainen, hän vastasi muka-ärsyyntyneenä.

Koko päivän väsytti kyllä hulluna. Luulen, että se johtui lähinnä kaiken tämän jännityksen laukeamisesta, olinhan esimerkiksi herännyt punktiopäivän aamuna vaistomaisesti tuntia ennen herätyskelloa tarkistamaan, ettemme vain ole nukkuneet pommiin.

Nyt suurin jännityksen aiheeni oli kuitenkin taaksejäänyttä elämää. Haluan uskoa, että tämän projektin seuraavaksi kivuliain osuus on mahdollinen synnytys.

Olin kertonut vanhemmilleni vain suuripiirteisen hoitosuunnitelman ja polikäyntiemme päivät, sillä he olisivat huomanneet reissumme muutenkin. He eivät siis tienneet, että hoito on jo toteutusvaiheessa, koska halusin pistää itseäni ihan rauhassa ja raportoida vain lääkärille ja miehelleni.

Onneksi olin jo kivuton ja ehtinyt vähän nukkua, kun puhelimeni soi. Äiti.

Moi, mä en vaan malta nyt olla kysymättä. Miten siellä polilla meni? 

No. Ihan hyvin, ne teki nyt sen punktion. Silmäni pyörähtävät väkisin vähän ympäri, ja pinnistelen vastatakseni äidilleni riittävän ystävälliseen äänensävyyn. Hyväähän hän tarkoittaa.

Ai tekikö!! Mitä! Ootko sä joutunut nyt käyttämään niitä lääkkeitä? Miten kauan? Siis milloin aloitit ne? Ai semmoista pistettävää? Pistikö mies sua vai pistitkö itse?

Sisäinen teinini vahvistuu pahaenteisesti ja yritän hengittää syvään.

Varsinkin tarkentavat kysymykset siitä, milloin oikein aloitin pistoslääkkeet, ärsyttävät minua kohtuuttomasti. Siis oikeasti kohtuuttomasti: miten äidin utelu voi ärsyttää minua vielä kolmekymppisenäkin näin paljon?

Mitä väliä mun äidille on sillä, että aloitinko mä ne lääkkeet neljätoista vai kaksisataa päivää sitten. Mä nyt kuitenkin tässä kerroin sentään (melko) kärsivällisesti että mikä on homman nimi eikä ne lääkkeet ole yhtään ajankohtainen asia enää, ajattelen. Lääkitysproseduurin kertaaminen tuntuu uskomattoman rasittavalle hössötykselle.

Kyllä minä ymmärrän, että äidilleni tämä on mielenkiintoisempi ja tärkeämpi asia kuin mikään pitkään aikaan. Mutta se on nyt kärsitty, my job here is done, enkä minä halua analysoida sitä enää yh-täään, vaan unohtaa koko asian. En, vaikka äitini kuinka haluaisi tietää jokaisen yksityiskohdan tästä elämäni toistaiseksi kurjimmasta projektista.

Mieti, sä voit olla viikon päästä jo raskaana!  Korvistani saattaa oikeasti nousta savua. Onnistun olemaan hiljaa, joten hän jatkaa.

Niin no kyllähän se keskenmenoriski on tietysti vielä sitten aika suuri viikolle neljätoista saakka, hän valistaa.

Joo, IHAN KUIN minä en sitä tietäisi, on ollut PIKKAISEN tärkeämpääkin murehdittavaa tässä, mietin. Keskenmenoriski ei todellakaan ole pelkojeni kärkikastia, kun en raskaaksikaan onnistu tulemaan.

Minun asteikollani tämä on pahimman luokan hössötystä, enkä siedä sitä näköjään yhtään. Ärsyttää samalla tavalla, kuin teininä, kun vanhemmat kyselivät hirveän spesifejä asioita kaverien kuulumisista tai jostain kursseista. Lapsellista, tiedän.

Joo niinhän se on, sanon vähän turhankin kireästi, ja vaihdan törkeästi puheenaihetta. Hän taitaa ymmärtää, että aiheeseen on turha palata.

Myöhemmin muistan, että hän on saanut aikanaan keskenmenon. Hävettää, ettei hermoni kestänyt vastata 100% kärsivällisesti ja yksityiskohtaisesti hänen kysymyksiinsä. Äiti varmaan halusi vain hienovaraisesti varoittaa minua siitä, että keskenmenoriski periytyy yhtä lailla.

Nolottaa, että minusta se tuntui päsmäröinniltä. En vaan haluaisi ajatella tulevia murheita yhtään hetkeä eteenpäin.

Minun selviytymistaktiikassani raskaaksi tuleminen on suurin koitoksemme, ja jos se nyt vaan suinkin onnistuu, olemme kärsineet ihan riittävästi ja loppu menee täydellisen hienosti. Olen hirveän hyvinvoiva raskausaikana ja saamme täydellisen pienen vauvan. En minä halua miettiä sekuntiakaan etukäteen jotain keskenmenoriskiä.

Tässä nykytilanteessa on ihan riittävästi pelättävää.

Muutaman verhon päästä kuuluu sydäntäsärkevää nyyhkytystä. Siis oikeasti sydäntä puristavaa, aikuisen naisen lohdutonta nyyhkytystä – nyyhkyttäjällä tekee selvästi ihan hirveän kipeää.

Minä istun omassa loossissani ja kuuntelen mieluummin naapuriloossien tilannekatsauksia, kuin selaan päivän uutisia sadannetta kertaa. Olemme yhdessä suuressa huoneessa, jossa jokaiselle on verhoin rajattu, oma pieni tila. Naapurien tarinat kuulee vähän turhankin hyvin, sillä minä tulin tänne tosi rauhallisena, ja tuo nyyhkytys menee pahasti ihoni alle.

Olen röhnöttänyt tässä fuksianvärisessä nahkanojatuolissani yli tunnin, ja toimenpiteeseen on vielä ainakin toinen tunti aikaa. Mieheni kanssa tiemme erosivat heti saapuessamme polille. Hän seurasi kiltisti lattiaan maalattua valkoista viivaa kohti näytteenantoa, ja minut puolestaan vastaanotti oikein herttainen hoitaja. Mieheni osuus oli varmaan ohi, ennen kuin minä ehdin edes ripustaa takkiani naulakkoon.

Kipitin polille ihan samoin tuntemuksin, kuin normaalikierrossakin ovulaation aikaan: vatsani ei turvonnut lainkaan, eikä minua särkenyt yhtikäs mihinkään. Ainoa huomaamani oire olivat herkät nännit, joiden suurin päivittäinen koitos oli kylpytakin hankaava kangas. IVF-hoito pitkän kaavan mukaan ei siis käynyt minulle lainkaan fyysisesti raskaaksi.

Toisten salakuuntelemisesta on ristiriitaiset fiilikset. Ei suinkaan siksi, ettei niin saisi tehdä, vaan siksi, että kuulen hoitajien rauhoittavat sanat ja prosessikuvauksen kertauskurssina jo ennen kuin minua on jututettu lainkaan, ja samalla ehdin vetää muiden kertomuksista moniakin paniikinomaisia johtopäätöksiä.

Sullahan toivottavasti on se 2+1 kerättäväksi. Onko sulla kysyttävää, hoitaja kysyy ystävällisesti viereisen loossin naiselta.

Herranen aika, vain 2+1! Minun pitää olla todella, todella, tyytyväinen 8+9 tilanteestani, muistutan itseäni.

Paljonko se sattuu? Se aukiolotutkimus oli ihan kamalaa. Naapurin naisella on samat huolenaiheet kuin minullakin, tämähän on kätevää.

Hoitaja vakuuttaa, että lääkitystä saa riittävästi, ja minäkin huokaisen helpotuksesta yhtaikaa naapurin kanssa. Ja sulla se on myös nopeasti ohi, kun rakkuloita on vain muutamia, hoitaja jatkaa.

Saan kylmiä väreitä. Minulla on niin monta rakkulaa, että kärsimystä kestää siis jonkin aikaa. Järjenvastaisesti, unohdan äskeiset vakuuttelut kivuttomasta toimenpiteestä aivan täysin.

Samassa toinenkin nainen palaa toimenpiteestä itkien lohduttomasti ja mieleni tekisi googlata, voiko hän olla täällä jonkun toisen toimenpiteen seurauksena. Voi varmaan. Tai ehkä hän sai huonoja uutisia jo toimenpidehuoneessa.

Momentumini lähestyy, sillä minäkin alan saada huomiota. Hoitaja täyttää tietojani kaavakkeeseen, ja alkaa tutkia kämmeniäni, sitten kyynertaipeitani. Toisesta kyynärästä löytyy viime viikkoinen pistojälki.

Joo, tuosta yritettiin, mutta ei siitä tullut tarpeeksi verta, niin otettiin kuitenkin toisesta kädestä, kerron hoitajalle. En mä pelkää neuloja, mutta aina vähän väkisin jännittää, kun joka kerta pitää ronkkia. Jumppaan ja puristelen nyrkkejäni, jotta heiveröiset, mutkaiset suoneni näkyisivät edes jostakin raajasta.

Osuikohan jo tämä… no, ei tule tippaakaan verta, ohi meni tämäkin.

Kämmenselkiin pistäminen on paljon kurjempaa, kuin osasin kuvitella. Joudun toden teolla keskittymään, jotta ranteeni pysyy paikoillaan vinoon väännetyssä nyrkissä ja tämä ikävyys saadaan vihdoin loppumaan.

Minulla ei koskaan ole ollut kanyylia, ja sen laittamisessa onnistuu lopulta vasta kolmas yrittäjä, kuudes pistos. Hoitajat tekevät kyllä epäilemättä parhaansa, pahoittelevat aidosti epäonnistumistaan kukin vuorollaan, ja minä yritän olla sätkimättä. Kipuahan se vain on, kyllä tämä pitäisi kestää.

Kanyyliin yhdistetään heti keittoliuos, jotta lastenkanyylini pysyy varmasti auki ja toimenpiteessä lääkitys onnistuu mutkitta. Se tästä olisikin puuttunut, etten saakaan morfiinia suoneen, kun kanyylinperkele tukkeutui.

Minun kuuluu käydä vessassa juuri ennen toimenpidettä, ja huomaan, että vasemmalla kädellä pyyhkiminen on kohtuuttoman vaikeaa. Mietin, että tekisi varmaan aivoille hyvää harjoitella sellaista ihan huvikseen.

Mieheni haetaan mukaan toimenpidehuoneeseen odotusaulasta. En itse asiassa antanut hänelle vaihtoehtoa olla poissa. Katsokoon nyt edes vierestä, kun ei muutakaan voi tehdä.

Toimenpidehuone on melko hämärä. Lääkärin vierellä on baaritiskin tyyppinen luukku labraan, jonka äärellä käyn itse vielä varmistamassa henkilötietoni.

Juttelemme niitä näitä, kun sydämellinen hoitaja puuhaa kylmään sormeeni happisaturaatiota, rintakehääni anturitarroja, sitoo sääriäni kiinni telineeseen. Hän on hirveän pahoillaan, kun vaaleat pitkät hiukseni tarttuvat tarroihin, ja minä olen pahoillani, etten ymmärtänyt laittaa lettiä tai pyyhkäistä hiuksiani sivuun ennen anturien asettamista.

Valtikka ilman liukuvoidetta tuntuu ikävältä, mutta tässä huoneessa asiat etenevät uskomattoman rivakasti, ja lääkärin reipas survaisu on murheideni pienimmästä päästä.

En juurikaan huomaa puuduteneulaa, sillä odotan innokkaana alfentaniilin humahtavan korvissani. Humahdusta ei tule, mutta pää kyllä pehmenee hieman. Jos en tietäisi saavani voimakasta lääkettä, ajattelisin hennon sumentumisen johtuvan jännityksestä.

Lääkäri ei paljoa länkytä, hän on silmänräpäyksessä työn touhussa. Hyvä niin, sillä siten minulla on vähemmin aikaa jännittää, mitä tuleman pitää.

Neula liikkeineen tuntuu samalta kuin papa-näytteen rapsuttelu. Se ei satu, mutta tuntuu kyllä inhottavalle. Inhottavinta on oikeastaan se, että pelkään, että kohta varmaan sattuu. Vaan ei satu.

Voi, olipa niin kaunis kuva, oikein helminauhoja nuo sun follikkelit! Katsoitko itse, jatkuvasti höpöttävä, sydämellinen hoitaja kysyy. Lääkäri laskee jo seitsemättä tyhjennettävää rakkulaa. Hyvä saalis tiedossa.

Enpä ole tajunnut katsoa, olen keskittynyt pysymään paikoillani ja älähtämään välittömästi, jos tämä alkaa yhtään sattua. Mieheni on myös tuijotellut orpona seiniä, ja hoitajan rohkaisusta alamme molemmat seurata ultranäyttöä.

Kauniita helmiä tosiaan näkyy aika paljon, pienempiäkin. Hetkessä rakkuloita on kerätty jo yhdeksän, ja siirrytään toiselle puolelle. Tätä neulaa saa oikein työntää läpi! Oikein hyvä, kimmoisa nuoren naisen sidekudos, he kehuvat.

Erotan neulan monitorissa, ja alan vaistomaisesti hieman väistää ja pidättää hengitystä, kun näen sen venyttävän rakkulan pintaa ennen läpipääsyä. Onhan tätä mielenkiintoista katsoa monitorilta, mutta liikkeet tuntuvat juuri sen verran, etten suinkaan pääse unohtamaan, missä tuo neula parhaillaan seikkailee.

Homma on ohi kymmenessä minuutissa. He antavat minulle siteen ja palaan loossiini. Hoitaja varmistaa olotilaani kaikin keinoin, ja antaa minulle heti suoneen parasetamolia. Tuntuu tavallisilta menkkakivuilta.

Sä pärjäsit kuulemma tosi hyvin, vaikka sait vähemmin lääkettä kuin yleensä annetaan, olit tosi rauhallinen. Verenpaine 109/74, loistavaa, hän ruksii kaavakkeeseen.

Mitä! Ilmankos ei humahtanut. Sitähän minä odotin kaikista eniten, olisinpa pyytänyt tujun esilääkityksen. Olisivat vaan antaneet kunnon pöllyt. Sellaiset, jotka kestää vaikka vappuun saakka, niin olisi jäänyt jälkipolville paljon hauskempaa kerrottavaa!

No, ehkä sain pikkuruisen määrän, koska minulle ei ole ennen annettu juuri minkäänlaisia lääkkeitä. Ja olihan lopputulos siltikin se, että kanyylin laittaminen oli paljon kivuliaampaa, kuin itse punktio.

Rakkuloita saatiin seitsemäntoista, joista kolmessatoista oli solu. Loistava tulos, ja vielä näin vähäisellä lääkemäärällä. 

Loistavaa, loistavaa, ajattelen lakonisesti. Hoitaja on ihana, minä en vaan enää tyydy loistaviin tuloksiini. Eihän niistä mitään iloa ole ennenkään ollut.

En halua enää olla ideaalipotilas. Jos noin monessa rakkulassa on ollut solu, sitten niitä on ollut ihan tavallisissakin kierroissa, eli syy lapsettomuuteemme on jossain vielä hankalammassa asiassa.

Ehkä mikään niistä ei vain hedelmöity. Ehkä ne eivät jakaannu päivää pidemmälle, ehkä kohtuni ei vaan ymmärrä kiinnittää alkiota, en minä tiedä.

Päättelen, että uutisten on oltava jossain vaiheessa huonoja, kyllähän heikoimman lenkin on paljastuttava. Eihän tässä muuten olisi mitään järkeä. Naapurin rouvan kolmesta rakkulasta on saatu kerättyä vain yksi, ja toivon sydämeni pohjasta, että hänen ainokaisestaan löytyy solu.

Kotimatka on pitkä ja joudumme pysähtymään kerran pientareelle, sillä minua heikottaa. Ja särkee. Söin varmaan sen energiapatukan liian nopeasti ja edeltävä lääke alkaa olla hajonnut.

Vatsaa särkee sen verran kovasti, että annan itselleni luvan ottaa vielä yhden buranan, sillä en ymmärtänyt varata mukaani parasetamolia. Ibuprofeiinia ei enää suositella, mutta vasta tänä aamuna neuvottiin ottamaan nimenomaan 800 buranaa, joten kai niitä vielä yhden voi ottaa tienpientareella kärvistellessä.

Seuraavaksi ibuprofeiinini on laitettava lukkojen taa, joten mies saa luvan hakea lähiapteekista minulle parasetamolia tulevia särkyjä varten.

Näitkö sä minkälaisella neulalla ne oikein otti niitä, mies kysyy. Minä olen polvillani maassa auton vieressä, pääni nojaa auton oveen. Raitis ilma auttaa heikkoon olooni.

En, en nähnyt. En halunnut tai ehtinyt katsoa, miten niin?

No mä näin, se oli joku käsivarren kokoinen, ihan jäätävä. Mä näin sen heti ekaksi ja sit mä en enää pystynyt katsomaan!

Makoilen illan sohvalla, vaikka kaikki kivut hälvenevät iltaan mennessä. Seuraavana päivänä menen aivan normaalisti töihin, särky on tipo tiessään.