Lenkkeilin viikonloppuna hyisessä sateessa ihan vaan siitä ilosta, että kohta en varmasti pysty niin tekemään. Kohta minun alavatsani varmaan turpoaa munarakkuloista palloksi, näytän sellaiselta pöllähtäneeltä orangilta enkä pysty kuin lyllertämään punktioon ja sieltä ulos, minkään sorttisesta kuntoliikunnasta puhumattakaan.

Pistosmäärää kasvatettiin vähäsen (no, edelleen vain 200IU) ja tällä oli huikaisevia vaikutuksia. Nimittäin: suihkumme on alkanut tuntua nännejäni jahtaavalta Super Soaker Floodinator- vesipyssyltä, ja olkapääni on taas niin pirun kipeä jumppailuistani huolimatta, että herään öisin napsimaan Buranaa. Lääkäri kyllä varmisti, ettei olkapääni liity tähän millään tavalla, mutta minä tietysti ehdin jo diagnosoida toisin.

Pistäminen on alkanut oikeasti nipistää, vaikka nahkaan ei ole tullut edes mustelmia ja aine on ollut huoneenlämpöistä. Ehkä minä osaamattomuuttani pistän jotenkin eri tavalla, kuin vielä viikko sitten.

Mistään muusta asiasta lääkitystä ei huomaa edelleenkään. Olen kyllä pahoittanut mieleni miehelleni tuhat kertaa ja samalla miettinyt, että tekee kyllä mieli niin kovasti seksiä, että pakko varmaan leppyä ennen kuin suutun taas uudelleen.

En tietenkään halua myöntää, että tämä loputon vertailu siitä, ärsyttääkö minua varmasti enemmän kuin panettaa, johtuisi lääkkeistä tai tästä ah-niin-helposta-ja-stressittömästä IVF-proseduuristani. Minulla ei siis ole tällaista raastavaa dilemmaa normaalielämässä.

Varon jättämästä neuletakkini lievettä alleni, kun asettaudun tuttua tutumpaan telineeseen. Lääkäri sen sijaan ei ole tuttua tutumpi, vaan vastassani on ylitsevuotavan sympaattinen uusi lääkäri.

Hän varoittaa minua jopa asettavansa anturin kohta paikoilleen ja liukuvoiteen tuntuvan valitettavasti vähän kylmältä. Pidättäydyn kommentoimasta huvittuneena Joo, olisin saattanut arvata mitä ihmettä tapahtuu, kun nyt kuitenkin olen täällä jo IVF-potilaana.

Hän myös täsmentää hymähtäneensä reistailevalle näppäimelle, etten vaan luulisi hänen hymähtelevän tökerösti minun munasarjoilleni. Ihailtavaa huomioimista, oikeasti. Minä varmaan unohtaisin työn touhussa kaikki tuollaiset ihanat eleet ja pahoittaisin joka toisen potilaan mielen.

Täällä näyttää oikein hyvältä, sulla on 7+7 ja muutamia pienempiäkin täällä kasvamassa.

Olen hetkisen ylpeä kropastani, olen jälleen oppikirjaesimerkki. Heti ekalla hoitokierrolla halutunlainen lopputulos, hyvä minä ja lisääntymiselimeni!

Niin, olen jälleen oppikirjaesimerkki, mietin itsekseni kun lääkäri ultraa helläkätisesti. Pyörittelen sormusta nimettömässäni. Niin, mallikas suoritukseni ei ole kyllä aiemminkaan tietänyt täällä hyvää…

Mä uskoisin että sä saat sen punktion jo huomiselle, ei kannata ostaa vielä lisää sitä Gonal-F:ää ennen kuin he soittaa.

Nyt jo?? Ensin pelkäsin Synarelan vaihdevuosioireita, ja nyt odotin vatsani turpoavan punktioon mennessä hitaasti, mutta varmasti hirveän kipeäksi. Seuraava pelonaiheeni on punktio.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi minä en oikein osaa surra lapsettomuutta. Olen miettinyt tosissani, että ehkä me ansaitsemme lapsen vasta sen kunnollisen pohjakosketuksen jälkeen.

Niin no, mitäpä asiaa lapsettomuudessa en olisi ehtinyt miettiä paljon ja tosissani, siksi minä kai tännekin kirjoitan.

Olen monesti itkenyt auton ratissa, kun Spotify arpoo listaltani soimaan Linnuttoman puun. Yhtäkkiä edeltävien viikkojen ikuinen odottaminen ja lääkesäädöt ovat tuntuneet painavan ihan hirveästi, ja olen ajatellut, että murtumispisteeni saavutettiin vihdoin, tänään itken silmät päästäni mieheni olkapäätä vasten. Ja sitten se itku on aina kuitenkin lakannut suurin piirtein lähikauppamme nurkilla.

Kun mieheni sairastui vakavasti joitain vuosia sitten, pelkäsin ihan hirveästi. Se oli shokeeraavaa, hoitoa ja ennustetta täytyi odottaa pitkän aikaa.

Mutta eihän se järkytys ollut sekuntiakaan minun suruni. Tai siis oli, mutta ensisijaisesti se oli mieheni suru, ja minun oli oltava hänen ensisijainen tukensa.

Minä keskityin siihen, että minä olen nyt se kallio, jonka rauhallisuuteen voimme yhdessä haudata hänen pelkonsa, ja jonka jaksamisesta hänen ei kuulu huolehtia. Hän osasi kyllä pelätä pahinta liiaksikin ilman, että ihmiset hänen ympärillään visioivat samaa. Minulle se rooli sopi hyvin, se toimi myös jonkinlaisena suojamekanismina.

(Minä saatoin silti pohtia salassa kaikenlaisia hirveitä skenaarioita, kuten muun muassa sitä, pitäisikö meidän ottaa välillä ehkäisy takaisin käyttöön, ettei vaan käy niin, että tulenkin raskaaksi ja hän saa samalla pahimman mahdollisen ennusteen. Olimme jo silloin tahattomasti lapsettomia.

En missään nimessä halunnut oikeasti ehdottaa sitä hänelle, sillä se olisi aivan varmasti kertonut miehen kuolemanpelon potenssiin kymmenen. En voinut sanoa hänelle, että kaikki menee aivan kaksisataaprosenttisen varmasti hyvin ja sinä parannut täysin… mutta käytetään nyt kuitenkin kortsua, vaikka on tosi epätodennäköistä että tulisin raskaaksi, etten jää yksinhuoltajaksi jos sinä kuitenkin kuolet tähän tautiin.

Jälkikäteen voi todeta, että se oli fiksua, sillä mieheni parantui täysin ja enpä minä raskaaksi tullut kuitenkaan.)

Lapsettomuuden suremisessa on samantapainen muuri. Ero vaan on siinä, että tämä on meidän yhteinen surumme, jonka perimmäinen syy on luultavasti minussa, vaikka sitä ei olekaan ikinä sanottu ääneen. Kumman meistä kuuluisi lohduttaa toista?

Tuntuisi väärältä kaataa minun lapsettomuusahdistukseni hänen niskaansa. Miesparka ei voi tehdä tilanteellemme yhtään mitään.

Haluan ja uskon, että hän voi surra lapsettomuutta minun olkapäätäni vasten, mutta olisi se kyllä ihan hirveää. Varmaan tarjoaisin avioeropapereita syyllisyydentuskissani jo parin kyyneleen jälkeen, jotta hän saa kaipaamansa lapsen jonkun toisen kanssa.

P.S. Kuuntele Vilma Alinan uusi biisi Särkymisen arvoinen! Mulla tulee siitä joku tsiljoona asiaa mieleen, ihana kappale.