Olin toissa päivänä aivan varma, että olen vihdoin raskaana. Koin nimittäin elämäni ensimmäisen närästyksen, ja mielestäni sille saattoi olla vain yksi looginen syy.

Ja täällä minä nyt kuitenkin istun, IVF-suunnittelussa. Närästi tai ei.

Olen valmistautunut polikäyntiin vakiintuneen tapani mukaisesti: kynsissäni on täydellisen vaalea beigen sävy (Sand Tropez), ja päälläni on väriin sointuva hillitty mekko.

Minä saavun lääkäriin aina siksi, että olen jotenkin viallinen yksilö, vaikka minussa ei mukamas olekaan mitään vikaa. Hieman huoliteltuna en tunne itseäni ihan niin surkeaksi sukupuoleni edustajaksi. Ripsiväriä minä en enää laita polipäivinä, sillä uskon kylmänrauhallisen suojamuurini murtuvan täällä ennemmin tai myöhemmin.

Lääkäri haluaa tietysti hieman vilkaista. Täällä otetaan housut pois joka ikinen kerta, kiertopäivästä riippumatta.

Toimenpidehuoneessa ei ole erillistä vessaa – onneksi tajusin laittaa siteen tamponin sijasta. Asettelen vaatteeni tarkasti jakkaralle, ettei verinen side jää vahingossakaan näkyville. En vaivautunut vetämään verhoa eteen, mutta niin rempseä minäkään en ole, että jättäisin siteen muiden nähtäväksi.

Öh, niin, tänään on kiertopäivä kaksi… mutta olethan sinä tietysti niitäkin nähnyt, sanon muka-rennosti (eli vaivautuneena) kiivetessäni laverille.

Joo, ammatinvalintakysymys, rouva vastaa ystävällisesti. Harmi, etten näe mieheni ilmettä.

Hyvät uutiset: olen mitä luultavimmin perinyt jotakin sellaista, joka ei lopullisesti estänyt vanhempiani saamasta neljää lasta. Neljää, tervettä lasta, peräti ilman lapsettomuushoitoja.

Se tieto kyllä toi vähän toivoa, mutta hyvin vähän. En edelleenkään saanut minkäänlaista vihjettä tämän kaiken perimmäisestä syystä, enkä takeita siitä, että kyllä mekin vielä saamme lapsen.

Sillä huonot uutiset ovat nämä: jos lapsen saa vasta kuuden vuoden todellisen yrittämisen jälkeen, niin onhan se tilastollinen ihme. Suoranainen lottovoitto.

Keskivertoihminen onnistuu halutessaan tulemaan raskaaksi vuoden sisällä. YHDEN vuoden sisällä.

En ole tilastomatemaatikko, enkä mielestäni myöskään pessimisti perusluonteeltani, mutta realisti tieteilijä minä kyllä olen.

Jos siihen on kulunut kaikista ponnisteluista huolimatta peräti kuusi vuotta, KUUSI, kai se on vaatinut sekä Venuksen, Jupiterin että Mikä-mikä-maan täsmälleen oikeaan linjaan.

Samalla aurinkotuulen on täytynyt puhaltaa prikulleen oikeanlaisilla pyörrevirtauksilla napapiirille ja sen onnekkaan hetken aamukahvin sekaan on varmasti eksynyt yksisarvisen jouhi.

Yritän nyt ajatella niin, ettei ole väliä onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä, koska tämän hetkisen tiedon valossa sen voi kuitenkin täyttää. Seuraava askel on kaikesta huolimatta IVF.

Niitä kaatoja ei vaan ole jäljellä loputtomasti. Tai ainakin on hyväksyttävä se tosiasia, että jossain vaiheessa viinikaadot vaihtuvat laimeampiin.