Herään varmaan viidettä kertaa kääntämään kylkeä. Olkapäätäni ja hartiaani särkee jo niin penteleesti, että on myönnettävä, etten enää saa uudelleen unen päästä kii ilman Buranaa.

No, kello ei ole vielä neljää. Ei tuhrautunut ihan koko yötä tähän pyörimiseen. Mies tuhisee tyytyväisenä lämpimässä peittomme alla.

Leveäharteisten geenieni ansiosta minua särkee niin useasti hartioihin ja niskaan, että pyrin tarttumaan särkylääkepurkkiin vain äärimmäisessä hädässä. Tai no, silloin kuin kipu häiritsee elämääni olennaisesti. Minun asteikollani tämä on juuri se äärimmäinen hätä.

Hapuilen pimeässä vessan kaappeja ja tajuan, että on vaihdettava myös tamponi. Se tieto ei yleensä yllätä minua: normaalisti minä herään nimenomaan siihen tunteeseen, että tulva lähestyy.

On tämäkin saakeli työmaa, verta varmaan siellä täällä, reisiä ja olkapäätä särkee hulluna, aamulla tulee vieraita, pitää muistaa tarkistaa paikat valoisassa tämän teurastuksen jäljiltä. Minä. Haluan. Vain. Nukkua.

Aamuyön pikkutunteina ehtii pohtia kaikenlaista. Varsinkin, jos valvoo odottamassa särkylääkkeen vaikuttavan.

Miksi minä, perusterve, urheilullinen, notkea, vahva, suorastaan tylsän terveellinen nuori nainen olen taas näin kipeä? Miksi olkapääni on tulessa? Miksi tuntuu, että etu- ja takareiteni väliin työnnetään tylppää puukkoa?

Mystinen olkapääsärky on vaivannut ainakin pari vuotta epäsäännöllisen säännöllisesti. Mutta tämä reisikipu on uutta – sinänsä, että nyt se ei varmasti johdu urheilusta.

Reidet tulivat salamannopeasti kipeiksi juuri ennen menkkoja. Yhtäkkiä portaiden kävely poltti hulluna, eikä minkään sortin venyttely auta.

Entä jos minulla on endometrioosi? Sehän selittäisi tämän kaiken paskan. Jos minulla onkin pesäkkeitä siellä täällä, jotka painavat milloin mitäkin hermoa. Siksi olen aina kerran kuussa niin hullun kipeä, ja siksi olen tahattomasti, lohduttomasti, lapseton.

Millä perusteella lääkärit ovat sulkeneet endometrioosin pois? Niin, tiedän, pitäisihän sen näkyä ultrassa.

Minua on tutkittu hulluna, ja minä itse nyt ratkaisin tämän mysteerin aamuviideltä Googlen avulla. Kaikkiko täällä pitää itse tehdä.

Ja sitten lääke vihdoin vaikuttaa.

Olen käynyt lapsettomuushoidoissa kolme vuotta salaa. Salaa kaikilta muilta, paitsi tietysti mieheltäni ja muutamalta ystävältä.

Terveen ihmisen hoitaminen on hyvin yksinkertaista, samoin kuin niin kummallisesti viallisen ihmisen, ettei lääketiede pysty määrittelemään, mitä hänessä voisi olla vialla. Siksi hoidot ovat olleet suorastaan helppoja, ja minun on ollut mieluisampaa luikkia lääkäriin mitä omituisimpien tekosyiden varjolla, kuin kertoa asiasta avoimesti.

Minä osoittauduinkin nopeasti erittäin sujuvaksi valehtelijaksi, mitä tulee lääkärikäyntieni peittelemiseen. Päätin paljastaa täydellisen elämäni särön suuremmalle yleisölle vasta sitten, kun hoidot ja/tai niissä käyminen osoittautuvat hirvittävän hankaliksi, ja yllätyksekseni täksi virstanpylvääksi paljastui vasta hoitojen aloittaminen toisella paikkakunnalla (eli IVF HUS:lla).

Itse asiassa, olen jo keksinyt montakin peitetarinaa myös tuleville poissaoloilleni. Tämä on kai kolmen vuoden harjoittelun ansiota.

Ei! En voi pettää itseäni ja jatkaa tällaista valehtelua. Päätin jo hoitopolusta kuullessani, että viimeistään IVF-vaiheessa meidän on pakko kertoa asiasta perheillemme, vaikka se vaikeaa onkin.

Olemme läheiset sekä omien, että mieheni vanhempien kanssa. Ajatuskin vanhempieni menettämisestä kuristaa kurkkua, ja ajan rajallisuuden vuoksi haluaisin olla nykyistäkin läheisempi heidän kanssaan. Mietin usein, miten toteuttaisin sen käytännössä. Hmm, idiootti, mitä jos vaikka ihan vaan kertoisit lapsettomuudestasi? 

Vanhempani ovat mahtavia tyyppejä ja meillä on hyvät välit. En pelkää kertoa heille mitään. Minulla oli ihana lapsuus ja tiedän, että minä ja sisarukseni olemme heille tärkeintä maailmassa.

Ja juuri siksi en haluaisi kertoa. He tietävät tuhat kertaa paremmin kuin minä itse, mitä menetän.