Työlistallani on superpuuduttavan vuosiraportin laatiminen. Puin aamulla päälleni ihanan pehmeän, kamelinvärisen kashmirneuleen, koska se päällä maailma tuntuu paljon helpommalta paikalta. Kallis, sataprosenttinen kashmirneule (jonka raaskin ostaa ihan sikamaisella alennuksella) vaikuttaa itsetuntooni vähintään yhtä paljon, kuin kauniit alusvaatteet. Tässä neuleessa olen tehokas ammattilainen ja vuosiraporttikin tuntuu vain pienelle puhdetyölle.

Ihan varmasti tulostin aiemmin raporttia varten koosteen, joka on nyt mitä suurimmalla todennäköisyydellä hautautunut työpöytäni paperipinoihin. Kaikenlaista turhaa sitä tuleekin paperisena säästettyä. Mutta mikäs se täällä – minun musta muistivihkoni.

Musta muistivihko on kulkenut mukanani ainakin vuosikymmenen. Sen sileässä kartonkikannessa on kohokuvioituna erään pörssiyhtiön tyylikäs, pyöreä logo, ja kirkkaanvalkoisilla sivuilla sirot vaakaraidat helpottamassa muistiinpanoja. Jokaiselle sivulle on siisti katkaisusauma, jotta sivun voi repäistä nätisti pois.

Tämä ei ole mikään suttuvihko. Tähän vihkoon olen merkinnyt kaikkea sellaista, jonka en halua häviävän eteisen pöydän postipinon kanssa kierrätyskeskukseen. Tämän kovakantisen vihon on kehdannut nostaa pöydälle niin työhaastattelussa kuin sopimusneuvottelussakin: neutraali ja ajaton, kuten minäkin, olen ajatellut. Minä, kashmirneuleeni ja vihkoni.

Ensimmäisillä aukeamilla on toisen yliopistovuoteni täsmällinen periodisuunnitelma. Ja kolmannen. Olen yliviivannut suoritettuja kursseja ja ruksinut deadlineja etenemiseni konkreettiseksi todisteeksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että rästiin jääneet tentit on myös kirjattu, joskin hieman huomaamattomammin kuin muut kunnianhimoiset tavoitteeni.

Tämä on edustusmuistivihko, asiallinen ja siisti, olen jopa keskittynyt käsialaani. Vihkon ulkomuoto ei herätä kerrassaan minkäänlaista mielenkiintoa, joten olen tullut kirjoittaneeksi sinne sellaisiakin asioita, joita en haluaisi muiden näkevän, vaikka siinä ei tietenkään ole lukkoa. Löydän sijoitussuunnitelmia ja kehonkoostumusmittauksen tuloksia. Ei tämä mikään arkaluontoinen päiväkirja kuitenkaan ole. Sellaiseen hankkisin todellakin lukon.

Hetkinen – vuosi sitten minä kirjoitin tähän jotakin. Käännän vihkon ympäri, sillä olen täyttänyt tätä kahdesta suunnasta.

Kirjasin haaveitani alkavalle vuodelle 2020. Kaikenlaisia haaveita, siis ihan kaikenlaisia, mitä vaan mieleen juolahti. Erilaisia tavoitteita ja toiveita. Kuuntelin silloin melkein kaikki Yksillä-podin jaksot ajaessani työn takia ympäri Suomea, ja sain idean siitä. (Pliis, jatkakaa podia, ootte mahtavia!)

Otsikon 1/2020 alla on sivullinen hieman epämääräisiä listauksia. Seuraavalla sivulla epämääräiset listaukseni ovat jäsentyneet, ja ensimmäisenä huomaan työhöni liittyvän listan. Olen tehnyt sen erikseen.

Hymyilyttää. Kuinka jännittävää! Kaivan kynäni valmiiksi. Tietysti sen kynän, josta muste tulee aina suttaamatta.

Näistähän on toteutunut tosi moni asia, vaikka unohdin tämän listan vuodeksi. Monesti tuntuu, että asiat töissä etenevät hitaasti, koska aina on jonossa seuraava projekti. Merkitsen tyytyväisenä suorituksia listaan.

Työasioiden jälkeen alkaa hieman rönsyilevämpi lista. Yhden vuoden päästä 1/2021 olen… juossut puolimaratonin, konmarittanut asunnon, opetellut italian alkeet, saanut remontin valmiiksi, aloittanut blogin. Ja niin edelleen, lista on aika pitkä.

Yhden vuoden päästä 1/2021 olen… äiti. Jos minä jotakin toivoin tältä vuodelta, niin perheenlisäystä. No eipä toteutunut. Kumma juttu, vaikka tein tällaisen upean haavelistankin.

Silmäni osuvat keskelle ympyröityyn voimalauseeseen – en ole varmaan ikinä (aikuisiällä) kirjoittanut yhden yhtä voimalausetta mihinkään, vaikka niitä ajattelenkin. Tasan yksi voimalause koko legendaarisessa, vuosikymmenen ikäisessä vihossani.

Today, be the bad ass girl you were too lazy to be yesterday. 

Naurahdan ääneen. Tuo on kyllä ihan oiva neuvo. Voin jo myöntää pitäväni noloista hiteistä, kuten fanittavani Spaissareita, joten voinen myöntää pitäväni erityisesti tästä voimalauseesta.

Haluan edelleen olla bad ass girl, sellainen, joka pukeutuu kamelikashmiriin. Päätän tehdä vuoden päähän uuden listan.

En minä oikeasti kuvittele, että yhtäkkiä selvitin pitkän lapsettomuuteni ja kaikkien muiden fyysisien vaivojeni mystisen syyn äärimmäisen terävillä aivosoluillani, puhelimen näytön kelmeässä valossa ennen auringonnousua.

Tiedän kyllä, että vaikka Google onkin uskollinen ystävä, rehellisin se ei taida olla. Vaikka olisihan se mukavaa olla uskomattoman älykäs oman elämäni Meredith Grey.

Selittämättömästi lapseton. Ei kerrassaan mitään vikaa. (Paitsi ehkä joku kamala syöpäkohtalo universumilta buukattuna, jonka takia on nyt vaan yksinkertaisesti parempi, ettei jälkeeni jää surevia lapsia.)

Olisi helpompaa kertoa vanhemmilleni kahvipöydässä, että hei, minulla on endometrioosi, jota pitää nyt tutkia tiuhaan ja siksi tulen ravaamaan lääkärissä useammin kuin tapaan käydä mummolassa.

Piste, tiedotustilaisuus on päättynyt, nyt luontevasti seuraaviin aiheisiin. Olisi kuulijan vastuulla päätellä, mitä kaikkea se tarkoittaa.

Mutta selittämättömästi lapseton.

Äiti, isä,öö, me olemme nyt yrittäneet lasta ihan, öh, yrittämällä ihan pirun pitkän ajan, eikä siitä tule yhtään mitään, ja uskon ettemme ikinä saa lapsia, niin, eli me menemme koeputkihedelmöitykseen pian. Joo.

Olemme tahattomasti, selittämättömästi lapseton pariskunta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ihan oikeasti. Oi-ke-as-ti vaikka itsekään en halua sitä uskoa.

Sitten he varmaan menevät ymmärrettävästi jonkinlaiseen shokkiin, koska en ole antanut mitään viitteitä näin tärkeästä asiasta aiemmin, ja sitten joudun keskustelemaan vanhempieni kanssa koeputkihedelmöityksestä ja epäsuorasti samalla seksielämästämme ja alapääni analysoinnista viimeisien useampien vuosien ajalta.

Sisäinen teinini on kauhuissaan. Kuinka kiusallista!!!

En keksi, kuinka lopettaisin keskustelun tähän ilmoitusluontoiseen asiaan. He välittävät minusta valtavasti ja aivan varmasti alkavat esittää kysymyksiä. Se keskustelu on väistämätön.

Enhän minä sitä voi heiltä kieltää. Tai voisin tietysti, mutta en aio olla tyly, kiittämätön tytär, joka ei jaa elämänsä suurinta huolta vanhempiensa kanssa, koska se tuntuu kiusalliselta aiheelta.

Olen se esimerkillinen, vastuuntuntoinen esikoinen, jolta ei ikinä ole ollut aiheellista odottaa hirveitä uutisia. Esikoinen, jonka koetuloksia ei tarvinnut jännittää, jonka tiesi aina löytävän kavereita vieraasta paikasta, joka kyllä toimi paitsi itsensä, myös sisarustensa yleisenä edunvalvojana ja kiusaajien väsymättömänä peloitteena.

Tai ehkä olennaista onkin se, etten minä vain ole tottunut kertomaan heille minkään sortin huonoja uutisia.