Noniin, tulipaloja tulipalojen perään.Huokaisen syvään ja vastaan päivän tuhannennelta tuntuvaan puheluun. Lähdin kotoa töihin jo 11h sitten, ja nyt jokaiset liikennevalot tuntuvat henkilökohtaisesti vastustavan minun kiirehtimistäni takaisin kotiin.

Töissä on sesonki pahimmillaan, ja minä olen laiminlyönyt ystäviäni remontin takia jo kuukausikaupalla muutenkin. Saatiin kerrankin sovittua yhteislenkki, ja minä uhkaan myöhästyä tältäkin. Piipahdan vain supernopeasti kotona vaihtamassa vaatteet.

Asiakas jatkaa kertomusta akuutista hädästään ja toivon, ettei hän kuule, että ahmin samalla ruisleipää. Puhelimen kaiutin on kyllä mahtava keksintö.

Aivan, minäpä yritän järjestää sen heti, palataanpa, moikka. Kiire on, mutta tuleepa tämäkin hässäkkä hoidettua saman tien.

Vessasta sentään en kehtaa kellekään soittaa, edes kaiuttimella. Minua ärsyttää, että tamponin vaihtaminenkin on varsinainen strategiapeli. Minkä tyyppisen minä nyt laitan? Milloin pääsen vaihtamaan seuraavan ja minkälaisen varaan matkaan sitä varten? Onko näitä oikeassa käsilaukussa tarpeeksi?

Takaisin aikatauluun, eli selaamaan seuraavaa puhelinnumeroa. Kesken etsinnän puhelimen näytölle tulee ilmoitus. *Kuva ryhmään henkilöltä Eero: Meille tulee mullistava kev… *

Tämä viiden pisteen vihje riittää. Unohdan välittömästi, mitä ”äärimmäisen kiireellistä” olin tekemässä. Tämän minä tiedän ilman viestin avaamistakin.

Trikoot jäävät nilkkoihin lysähtäessäni sohvalle puhelimen viereen. Olen tarkistamattakin asiasta ihan kaksisataaprosenttisen varma: Eero laittoi klassisen ultrakuvan. Kyllä minä aavistin, että he varmaan haaveilevat lapsesta. Hekin.

Istun jähmettyneenä. Ei tee mieli avata koko viestiä. Eero ja Sara ovat tosi rakkaita ystäviä, mutta en haluaisi kuulla vauvauutisia keneltäkään. Yhtään. Keneltäkään.

Minä täällä teen kauppalistaa tamponeista ja muut ihmiset odottavat vauvaa. Onneksi he asuvat kaukana.

EIKÄ. Enhän minä niin saa ajatella. Hehän ovat ihania ihmisiä.

Lopulta avaan viestin lataamatta ultrakuvaa. Minä muistan onnitella sydän-emojien kanssa: vaikka nyt tuntuu paskalta, olen hyvä ystävä, ja aidosti iloinen heidän puolestaan. Muutama ryhmän sinkkumiehistä ei muista vauvauutisten protokollaa, kehtaavat onnitella ilman kourallista siirappisia hymiöitä.

He ovat minua hieman vanhempia ja vielä sinkkuja. Tiedän, että he haluavat (joskus) lapsia. Onko tämä heille vielä kipeämpää, kuin minulle?

Minä olen sentään onnellisesti naimisissa.

Me teimme hiljattain sen mielettömän rempan. 

Olemme nähneet aivan hulluna vaivaa. Olemme käyttäneet kaiken liikenevän vapaa-aikamme ja huumorintajumme remontointiin. Siksi, ettei mikään estänyt lapsetonta pariskuntaa tekemästä niin.

Tämä ei ole ollut lainkaan lapsiperheen elämää – siis siinä mielessä, että lapset tarvitsevat aikaa ja huomiota, jota ei ole saatavilla rakennustyömaalla, jossa molemmat puolisot rakentavat ja  haukkaavat valmisruokaa, jos vaan ovat ehtineet hakea sitäkään.

Me teimme remontin lähes kokonaan itse. Opettelimme hirveästi asioita ja siten säästimme suuren summan rahaa. (Ei, tämä urakka ei ole merkittävästi stressannut minua, mikä selittäisi lapsettomuutemme. Minä olen syntynyt paineen alla eläväksi projekti-ihmiseksi.)

Haaveilimme tämän suuren talon ostamisesta ja remontoinnista vuosikausia, ja nyt alkaa olla valmista. Kotimme on ihana.

Unelmien kodissamme sattuu olemaan kolme tyhjää makuuhuonetta. Vuosikausia haaveilimme, suunnittelimme ja sitten toteutimme loppuelämämme unelmien kotia, ja koko sen ajan olemme toivoneet perheenlisäystä.

Kun oli aika lyödä remonttisuunnitelma lukkoon, päätimme tehdä remontin sillä ajatuksella, että teemme talon itsellemme, mutta meillä toivottavasti on jonain päivänä lapsia.

Ja jos kuitenkaan ei ole, niin… Niin sitten teemme kuntosalin, viinikellarin, kirjattoman kirjaston (koska minä käytän BookBeatia), mancaven, mökötuvan, sikarittoman sikarihuoneen (koska emme polta mutta kun muutakaan ei puutu), ja hankimme vaikka tusinan koiria joille voimme sisustaa parinkymmenen neliön rapsutushuoneen.

Tai en minä tiedä, mitä ihmettä me sitten teemme. Minkälainen on kahden aikuisen ihmisen unelmien koti?

Meillä on siis ruhtinaallisesti tilaa temmeltää. Meillä on kätevä paikka vaunujen sulattamiseen, ulkopäikkäreille ja hiekkalaatikolle.

Meillä on mud room, jossa on kuraralli, ja kaunis ja käytännöllinen paikka kuravaatteille ja pienen ihmisen pukemiseen.

Meidän eteisessämme on paljon lankakoreja, vaikka me kaksi aikuista emme tarvitse niitä mihinkään. Vetolaatikot olisivat olleet mielestäni kauniimpia, mutta viisaammat kertoivat minulle, että lankakorit ovat lapsiperheille must have -juttu.

Meillä on syviä altaita, korkeita hanoja ja himmeitä tunnelmavaloja yöllisiä hoivatoimenpiteitä varten, meillä on karheaa lattialaattaa kylpyhuoneessa, jotta pienet juoksijat eivät liukastu, meillä on syvät lauteet, joille mahtuisi pesuvati roiskivine kumiankkoineen.

Meillä on myös hirvittävästi lasipintaa, joka näyttää mielettömän hienolta, ja design-huonekaluja, joista me pidämme. Niihin olisi harmi sotkea pilttiä.

Meidän oma makkari ja yhteiset tilat ovat hirvittävän suuria, kauniita, talon kohokohtia. Me valitsimme viinikaapin ylimääräisen säilytystilan sijasta, ja käsilaukkuhyllyn lastenvaatenaulakon paikalle. Meillä on ihanan viihtyisä vierashuone, ja valtavan ruokapöytämme ääreen on mukavaa kutsua ystäviä.

Kyllä minä voin ripustaa kodinhoitohuoneeseen omat lenkkivaatteeni kuravaatteiden sijaan. Ehkä jonain päivänä vielä huomaan, että on äärimmäisen kätevää säilyttää minunkin lapasiani  lankakorissa.

Siihen vaan on vielä aikaa.