Faktahan on se, että joulu ei ole perhejuhla, vaan lapsiperhejuhla.

Joka ikisessä mielikuvassa unelmien joulusta on pieniä lapsia. Mainoksissa, lauluissa, joka paikassa lapsia avaamassa paketteja. Niistähän minäkin olen pitkälti oman mielikuvani rakentanut.

Meidän joulu oli kiva, mutta jotenkin valju. Puitteet oli kohdillaan ja kaikki nauttivat olostaan: hyvää ruokaa, juomaa, stressitöntä laatuaikaa perheen kanssa. Mutta.

Näitä aikuisten jouluja on nyt vietetty riittämiin. Sekä me, että meidän molempien vanhemmatkin. Nämä joulut on vähän menettäneet merkityksensä kun ei ole pieniä, appiukko mainitsi sivulauseessa. Näinhän se on.

Olen jo neljä joulua miettinyt, että ehkä meitä on ensi jouluna kolme. Kyllä sitten ensi jouluna. No ainakin ensi jouluna olen raskaana. Ihan varmasti ensi jouluna meillä on vauva.

Kiitos COVID-19, etten nähnyt jouluna kummilapsiamme. Meillä on seitsemän ihanaa kummilasta.

Unelmoin joulusta, jota rakentaisin myös meidän omaan kotiin. Minä hankkisin hirveän aikaisin oikean kuusen, jota meidän pikkutonttu nyhtäisi aina, kun silmä välttäisi. Jouluna siitä olisi ehkä jäljellä pelkkä ranka, mutta maailman suloisin vauvamme jaksaisi ihmetellä sitäkin karahkaa yhtälailla. Aattona auraisimme järven jäälle kentän ja sytyttäisimme sen laidalle roihuja. Pelaisimme suvun voimin pipolätkää, ja kaikki teeskentelisivät pienimpien tekevän ällistyttävän taiturimaisia maaleja.

Sama resepti ei vaan toimi aikuisten kesken. En viitsi hankkia kotiimme edes kuusta – leivomme viemisiä joulupöytään ja menemme vanhemmille joulunviettoon. Jouluttaminen korostaisi sitä, etten millään kykene tekemään siitä mielikuvani kaltaista.

Aikuisten jouluun pitää keksiä jotain ihan muuta, mistä haaveilla. En halua, että kaikki tulevat joulut alleviivaavat lapsettomuuttamme, joten on pakko alkaa muuttaa haaveilun kohdetta.

Tekisimmekö jatkossa joka joulu itse glögiä? Julistaisimmeko joka jouluksi ugly christmas sweater-teeman? Tekisimmekö sukulaisille jouluisia cocktaileja ennen jouluruokaa? Kävisimmekö aattona aina yhdessä lenkillä?

Tekisimmekö joulupöytään aina voileipäkakkua, koska se nyt vaan on tosi hyvää? Hankkisinko kuuseen niin upeat lasikoristeet, etteivät ne ikinä säilyisi lapsiperheessä ehjänä? Keksisimmekö aina jouluksi toisillemme jonkun tuhman yllätyksen?

Minulla oli vuosia kuvitelma, joka sijoittui aikaan, jolloin ollaan mieheni kanssa aikuisia. Ei mitään parikymppisiä, vaan kypsiä aikuisia. Sellaisia, jollaisia olemme nyt olleet jo pitkän aikaa.

Kuvitelma oli mielessäni vuosikausia, aikana ennen ajanlaskuni alkua, eli ennen kuin oikeasti päätimme haluavamme lapsen.

Tuota kuvitelmaa ei voinut sanoa haaveeksi. Se oli ennemminkin yksi visio, ajatusleikki, tulevaisuudestamme. En silloin voinut tietää, että lapsen hankinta tulisi olemaan mitenkään hankalaa.

Kuvitelmassani olimme siis oikeasti aikuisia, onnellisesti naimisissa, vähän liikaa töitä tekeviä ihmisiä, ja olimme päättäneet, että voisi olla perheen aika. Kuvittelin, ettei lasta jostain syystä kuulu hetkeen, joten päättäisimme lähteä ex tempore kunnon parisuhdelomalle rentoutumaan.

Seksilomalle honeymoon-tyyliin, siis. Niinhän oikeasti aikuiset tekevät, jos lystää.

Ajatusleikissäni lähdimme johonkin täydelliseen rantalomaparatiisiin, majoituimme täydellisessä sviitti-bungalow’ssa meren päällä, ja tietysti harrastimme kiihkeää seksiä koko loman. Täydellisen stressitöntä laatuaikaa. Loman jälkeen voitiin tietysti todeta, että kappas vain, mukaan tarttui matkamuisto.

En tietenkään oikeasti uskonut, että tällainen lomamatka todella toimisi ratkaisuna mahdollisen lapsettomuuden varalle. Koko ajatuksen keskiössä ei ollut lapsettomuus, vaan ehkä enemminkin elämäntilanne  ja sen vapaus.

(Vaikka ajatus lapsettomuudesta kyllä kävi mielessäni monesti jo ennen lapsen yrittämistä. Kirjoitan siitäkin varmaan joskus myöhemmin). Ajatusleikkini perustui varmaan johonkin jenkkileffaan, tai johonkin uneeni. En muista enää, mihin.

Sitten kerran se tuli mieleeni, kun olimme lentokoneessa matkalla viikonloppulomalle Italiaan. Olimme varanneet matkan hetken mielijohteesta, hemmotellaksemme itseämme. Ja toisiamme. Miksi ei tuntunut siltä, että kuvitelmieni matka oli juuri nyt alkamaisillaan?

Niinpä, miksi ei? Olimme tismalleen siinä tilanteessa, joka kuvitelmassani on. Mutta se ei vaan tuntunut todelliselta, vaikka kuinka yritin.

Lennolla yritin psyykata itseni kuvitelmani auvoisaan, estottomaan, rentoon tunnelmaan. Meillä oli toki ihana loma, mutta fiilis ei onnistunut samoin kuin kuvitelmassani, koska lapsettomuus oli totisinta totta.

Kuvitelmassani se oli vain pieni nyanssi, pieni muistutus siitä, ettei lapsia tehdä. Todellisuudessa, se oli jo ehtinyt osoittautua äärimmäisen vaikeaksi haaveeksi toteuttaa.

Kai tämä epäuskoisuus on puolustusmekanismini lapsettomuutta vastaan. Ehkä siksi minusta vieläkin tuntuu, että lapsettomuus on kuin huonoa elokuvaa. Minä vaan satun esittämään lapsettoman rouvashenkilön roolia, mutta ei tämä oikeasti ole minun tragediani, joku päivä vaan olen yhtäkkiä raskaana.