En haluaisi myöntää, että lapsettomuudesta keskusteleminen mieheni kanssa tuntuu todella hankalalta.

Joskus epäilin, että se johtuu meistä puolisoina. Ajattelin, että nuorena aloitettu suhteemme on niin epäkypsä. Ei meidän varmaan ole tarkoitettu vielä saada lapsia, tai välttämättä edes olla yhdessä, kun keskusteluyhteytemme kompastelee tällaiseen. 

Sitten tajusin: keskusteleminen on hankalaa, koska lapsettomuudesta tulee sana sanalta todellisempaa. Puolison katsekin viiltää syvältä, kun kumpikaan ei tiedä, onko itse syypää toisen lapsettomuuteen.

On helpompaa pysytellä jokseenkin hyvillä mielin, kun ei saa muistutusta siitä, että hänkin on tahtomattaan lapseton. Varsinkin, kun minä olen meistä käytännössä ainoa, joka pystyy edistämään lapsen saamista millään tavalla. Mieheni ei ikinä, ikinä, ole sanonut sitä minulle, mutta näinhän se on.

Lapsettomuudesta keskusteleminen on aina kepeänäkin kommenttina tarkoitettuna kipeää. Sellaiset keskustelut vaativat lämmittelyä. Tuntuu kylmältä huikata aiheesta arkisesti mitään olohuoneen toiselle puolelle.

Emme mekään niin tunteettomia ole, ettemmekö olisi keskustelleet viimeisimmästä etapista. Miehelle jäi erityisesti mieleen se, että koeputkihedelmöitystä kokeillaan kolmesti.

Mitä jos niillä kolmella kerralla ei tärppää? Oliko se sitten siinä? Paljon ne yksityiset maksaa?

Entäs sitten kun haluaisi lisää lapsia?

Viimeisintä minä en olekaan muistanut murehtia.

Negatiiviset raskaustestit eivät toimineet pehmeänä laskuna todellisuuteen, kuten olin ajatellut. Kuukautisten alkuhetki tuntui ennemminkin giljotiinilta haaveilleni.

Oli ihana ajatus, että tekisin positiivisen raskaustestin isänpäivänä. Itkisimme miehen kanssa onnesta. Miettisimme, saisiko tästä kertoa nyt vai heti.

Haluaisimme kertoa perheillemme heti. Onnittelisimme ukkeja. Samassa voisimmekin avoimesti kertoa, että tämä oli muuten uskomattoman vaikean ja rankan tien päässä.

Haluaisimme kertoa heti myös siltä varalta, että saankin keskenmenon. Niin kamalaa asiaa minäkään en pystyisi salaamaan läheisiltäni. Enkä haluaisikaan.

Ehkä niin nopeasti kertominen sittenkin jännittäisi liikaa. Hymyilisimme toisillemme tietävästi kahvipöydässä ja nauttisimme yhteisestä salaisuudestamme.

Koko isänpäivän mietin sitä, että mieheni tuskin voi juhlia isänpäivää vuodenkaan päästä. Havahduin vähän väliä omaan tyhjään katseeseeni ja yritin keskittyä oman, ihanan isäni juhlimiseen.

Normaalit pariskunnat, siis 85% ikäisistämme pariskunnista, saa lapsen vuoden yrittämisellä. Minulle vuosi tähän historiaan lisää on mielettömän lyhyt aika. Tai jos ei lyhyt, niin ainakin lohduton aika. Eihän meille tapahdu yhdessä vuodessa mitään.

Olisin halunnut kysyä mieheltä, milloin hän uskoo ensimmäisen oman isänpäivänsä koittavan. En kysynyt – jos hän kysyisi minulta samaa äitienpäivänä, pillahtaisin varmasti itkuun.