Tiedän erittäin tarkkaan, milloin edellinen ovulaationi tapahtui. Mieltäni ylentää aidosti joka kerta, kun saan aikaiseksi kaksi viivaa edes jonkinlaiseen tikkuun, vaikka se tapahtuukin säännönmukaisesti.

Merkitsen ovulaation ja kuukautiset aina sovellukseen, muuten en muista niitä millään. Ensimmäisinä yritysvuosina merkitsin siihen myös seksikerrat. En oikein tiedä miksi – harrastamme niin paljon seksiä, että siitä tämä ei ikinä ole ollut kiinni. Taisin ajatella, että tiedosta saa jotain lisäarvoa raskauden alkuhetken määrittämiseen. Kai kuvittelin myhäileväni neuvolassa tyytyväisenä, että tiedän milloin lapseni sai alkunsa, vaikka mitään ovulaatiota en etsinytkään. Vähänpä tiesin.

Kerran kyllä todistin tällä manipuloimattomalla datalla miehelleni, että harrastamme seksiä ennemminkin kolme-neljä kertaa viikossa kuin kerran-kahdesti. Se taisi olla suurin piirtein sama hetki, kun tajusin, kuinka turhaa tämä kirjanpito on.

Kuukautiseni eivät ole kellon- eikä päiväntarkat, normaalissa vaihtelussa kuitenkin. Näin ollen, ehdin yleensä tehdä montakin negatiivista raskaustestiä heti, kun ovulaatiosta on kulunut kaksi viikkoa.

Viime aikoina olen oikeuttanut testailun itselleni sillä perusteella, että kiskon itseni pehmeästi maailman realiteetteihin ennen kuin uusi kierto alkaa. Yksi itse itselleni kohdistamistani argumenteista on se, että olisi tärkeää tietää, jos edes kemiallinen raskaus on tapahtunut.

Tässä strategiassa on vain yksi pieni heikkous. Voin aina ajatella, (ja tietenkin googlata,) että alussa oleva raskaus ei vain vielä näy testissä.

Kahdesta negatiivisesta raskaustestistä huolimatta, viivyttelin inseminaatioon määrättyjen lääkkeiden hakemista. Salaa ajattelin, että voisihan aivan hyvin olla niin, etten tarvitse niitä. Voisihan aivan hyvin olla niin, että olenkin maagisesti raskaana.

Hyväksyin kuitenkin jotkut tosiasiat isänpäivän aattona. Kuukautiset eivät vieläkään olleet alkaneet, mutta luikin nöyrästi apteekkiin, sillä tiesin kyllä, ettei lääkkeitä välttämättä ole hyllyssä valmiina.

Sunnuntai ei vielä ollut ehtinyt aamun puolelle, kun tuttu kipu havahdutti minut unesta. Business as usual – 800 Buranaa ja takaisin koiranunille. Laskin, että tämä on jo seitsemäs äitien-/isänpäivä, jota haluaisimme, mutta emme saa viettää pääroolissa.

Uusi reitti naistentautien poliklinikalle on uskomattoman mutkainen. Olimme jo sairaalan sokkeloissa, kun muistin maskin – se juolahti mieleeni lähinnä siksi, että maski päässä minut olisi vaikeampi tunnistaa.

Sairaalan sisällä kuljettavan taipaleen viimeinen koetus on äitiyspoliklinikka. Hei, sinä epäkelpo yksilö! Kuuntele saapuessasi vielä hieman vauvanitkua, niin muistat, minkä vuoksi tulit. 

Täällä lääkäriaika on aina myöhässä. Uskon, että lääkäri on joka ikinen kerta pelastamassa jonkun äidin ja lapsen henkeä, joten hyväksyn mielivaltaiset odotusajat.

Odotellessa ihailen sitä, kuinka hyvin Sand Tropez-kynsilakkani sopii mekkoni väriin. Saan täältä aina todistuksen siitä, että minussa on jotain vikaa. Vaikka ei olekaan mitään vikaa. Siinä hetkessä muistan kaikki hyvät puoleni paljon paremmin, kun olen hieman panostanut ulkonäkööni.

Meitä odotti sama luottamusta herättävä osastonylilääkärirouva, jonka kanssa aikanaan aloitimme lapsettomuustutkimukset. Matkan varrella jalkoväliäni on tutkinut vuoroin muistaakseni viisi eri lääkäriä.

No niin. Mitä teille kuuluu? 

No, ihan paskaa, voitko kertoa mikä tässä voi olla näin vaikeaa?

Vilkaisemme miehen kanssa toisiamme.

Ihan hy… No. Aikaa on kulunut, joten ollaan taas täällä. 

Juuri tämä nainen tietää meidän arkaluontoisimmasta salaisuudestamme enemmän, kuin kukaan muu tässä maailmassa, ja silti kakistelemme ympäripyöreän vastauksen. Kai siitä selvisi hänelle ainakin se, että ihan reippaita nämä vielä ovat. Jätetään terapialähete myöhemmäksi.

Rouva kertoo sen, mitä jo tiesimmekin varsin hyvin.

1) Kaikki tutkittava on tutkittu

2) Meistä ei ole löytynyt mitään vikaa

3) Edellä mainituista syistä johtuen, hän suosittelee seuraavaksi koeputkihedelmöitystä.

Kuuntelemme aivan hiljaa, kun rouva kertoo rauhallisesti koko IVF-proseduurista. Itsehän olen opiskellut tämän aihepiirin niin hyvin, että voisin itse pitää saman luennon. Piikittäminen ja punkteeraus kuulostavat vastenmielisiltä, ja rouva todellakin näkee sen naamastani.

Riskejä tietysti on, esimerkiksi hyperstimulaatio, kun keho tuottaa liikaa munarakkuloita.

En minä riskejä pelkää. Pelkään sitä, että jokaisen oljenkorren jälkeen jään kuitenkin lapsettomaksi. Hymisen lääkärin kertomukselle varmistaakseni hänelle, että ymmärrän kyllä, mistä on kyse.

Inseminaation onnistumisprosentti on noin 10-15, koeputkihedelmöityksen on noin 30-45. Koska näissä tutkimuksissa ei ole löytynyt syytä lapsettomuudelle, ehdotan koeputkihedelmöitystä. Jos tahdotte, jonottaessa voitte vielä kokeilla kaksi inseminaatiota.

Piikitystä. Lääkitystä. Tutkimuksia. Ronkkimista. Alkionsiirtoja toisella paikkakunnalla. Valehtelua lukemattomista poissaoloista. Hormonien pyytämättä ja yllättäen tulevia fyysisiä vaivoja. Koko ajatus on ahdistava.

Katson miestäni. Hän näyttää hämmentyneeltä ja orvolta. Hämmentyneeltä orvolta.

No, en tarvitse häneltä vahvistusta tärkeimpään kysymykseen, eli siihen, haluaako hän kanssani lapsia.

Mennään sitten jonoon, vastaan. Paljon se jono oli, puoli vuotta? Tehdään myös ne inseminaatiot tässä odotellessa. 

Pakkohan meidän on. Eihän tässä muukaan auta.