Salaa muuttuva vartaloni

Kun aikanaan prosessoin päätöstä jättää ehkäisy pois, suurimmaksi osaksi pelkäsin hukkaavani ehkäisyn myötä minuuteni. Me olimme nuoria ja ympärilläni olevat äiti-ihmiset olivat uppoutuneet tehtäväänsä tuhatprosenttisesti. Minä vierastin sitä, vaikka olin kyllä varma, että haluan lapsia, ja haluan niitä juuri tuon miehen kanssa.

Ympärilläni olevat äidit eivät harrastaneet käytännössä mitään, kävivät korkeintaan 8-16 päivätöissä joista he jäivät aina ensisijaisesti itse lapsen kanssa kotiin, pukivat kyllä lapsensa siististi mutta itse kulkivat aina vähän haalistuneessa, alunperin räikeänvärisessä tunikassa ja capreissa valitellen sitä, etteivät koskaan pääse vaatekaupoille saati kampaajalle. Lisäksi he harmittelivat menettäneensä kroppansa lastensa myötä ja raskauskilojen tulleen muutenkin jäädäkseen pysyvästi.

Kuka sellaista ihannoi tai kadehtii? Ei ainakaan 25-vuotias Emilia, jonka haaveet liittyivät vahvasti koulutus-, ura- ja urheilusaavutuksiin. Onneksi äitikäsitykseni on sittemmin laajentunut.

En olisi kiinnittänyt niihin asioihin lähellekään niin paljoa huomiota, elleivät he itse olisi aina valitelleet minulle samoja asioita. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ehkä he itse kaipasivat osia minun arjestani, ja kenties kertoivat positiivisempia asioita arjestaan muille äideille. Sen keskellä oli kuitenkin vaikeaa vakuuttaa itseni siitä, etten välttämättä hukkaa kaikkea muuta itselleni tärkeää, jos saan lapsen. Joustaminen saattaa riittää.

Hoikkana ja liikunnallisena ihmisenä olen monesti miettinyt, miten kroppani tulisi muuttumaan raskauden myötä. Kroppani ei ole koskaan kokenut suuria mullistuksia, en ole koskaan laihduttanut sitä kuuluisaa viittä kiloa enempää.

Jäisikö vatsani yhtä ruttuiseksi kuin äitini vatsa, pullahtaisiko minullekin kipeitä suonikohjuja? En jättäisi niiden vuoksi lapsenhankintaa välistä, mutta eihän ajatus niistä houkuttele.

No, olen nyt kerännyt kahdella ensimmäisellä kolmanneksella kymmenen kiloa, ja se kieltämättä herättää ajatuksia. Ei pelkästä ulkomuodosta.

Olen alkanut todella pitää kummustani. Se on pyöreähkö, muttei kuitenkaan sellainen pallo, että monikaan ulkopuolinen kehtaisi kysyä raskaudesta. Se kulkee vaivattomasti mukana ja ihailen sitä peilistä ribbihameeni verhoamana, muttei tunnu luonnolliselta tai tarpeelliselta pidellä tai silitellä sitä.

Kesän ensimmäisissä juhlissa verhosin vatsani ”normaaliin” juhlamekkoon, trikoiseen, kolme numeroa normaalia kokoani suurempana ja hieman fiksattuna. En voinut käsittää, että minun täytyi ostaa niin suuri mekko, sillä olin kuvitellut että kokoa 42 käyttävät ihmiset ovat oikeasti itseäni tosi paljon suurempia, eikä vatsani ole mielestäni vielä kovin suuri.

Kokoarviossa kätilö kommentoi vajaan kymmenen kilon painonnousuani hyvin korrektisti. Sekä vyötäröni että vatsani ympärysmitta on kasvanut noin kymmenen senttiä (senttejä olen mitannut itse insinööriluonteeni iloksi).

Minä elän jonkinlaisessa onnellisessa hattarasumussa, sillä omasta ulkomuodostani en näe, mihin olen ne kilot kerännyt. Oma tyytyväisyyteni ja se, etteivät lääkärit ole voinnistani huolissaan, on tietysti tärkeintä. Mutta kyllähän se silti vähän epäilyttää – jos ihan oikeasti haluan panostaa, niin nyt on kai aika syödä vielä vähän terveellisemmin ja liikkua hitusen enemmin. Jälkimmäinenhän saattaa poistua vaihtoehdoista ihan lähiaikoina, ei kai tämä hyvä vointi tule loputtomiin jatkumaan.

Joo, sääreni ovat olleet joskus sorjemmatkin, ja itse asiassa näytän tuossa vanhassa kuvassa aika tosi hyvältä tuohon viime viikonloppuna otettuun verrattuna, mutta kymmenen kiloa?! Paljonko sitä vielä tulee?

Tuleeko minustakin sellainen mamma, joka ei tunne oloaan hyväksi kropassaan tai mahdu vanhoihin, rakkaisiin vaatteisiinsa enää koskaan?

Ehkä minua ei niinkään epäilytä kilojen kertyminen vaan se, että muutun sittenkin valittajaäidiksi joka ei tee, tai uskalla tehdä, kuten itse haluaa.