Sata prosenttia

Piti oikein ottaa kuvakaappaus raskaussovelluksesta, kun siinä luki, että raskautta on takana 100%, 280/280 vrk, jäljellä 0 päivää. Käsittämätön julistus minusta.

Olen ollut niin kutsutulla äitiyslomalla nyt pari viikkoa. Aika on kulunut tosi nopeasti – olen tehnyt ehkä puolet ajasta töitä ja siinä ohella jopa ruksinut asioita siltä oikealta äitiysloman to do-listaltakin. Suurin motivaattori käydä oikean listan kimppuun oli se, että ehkä kroppani ymmärtää olevansa valmis synnyttämään, kun olen saanut mielenrauhan siltä listalta.

Sekä vatsani että rintakehäni ovat leveimmillään noin sataviisi senttiä. Käytännössä fysiikkani haittaa edelleen vain sukkien ja trikoiden pukemista, sillä polvea ei voi enää nostaa suoraan vaan kaikki vaatteet täytyy pukea pellehermanni-tyyliin jalat harallaan.

Niin, ja yöllä toki pitää nousta useamman kerran vessaan ja kääntämään kylkeä koska pakara puutuu, mutta ei kai yksikään raskaana oleva nainen nuku hyvin. Sormuksetkin menevät sormiin ja sillä tavalla.

Voin siis liiankin mukavasti: kaikki kyselevät tuntemuksiani ja ovat jopa hienoisesti pettyneitä kertoessani, että olotilani on suorastaan loistava. Siis loistava ainakin siihen nähden, että olen kirjaimellisesti viimeisilläni paksuna.

Ilmassa ei ole minkäänlaisia enteitä synnytyksestä – ei supistuksia tai liitoskipuja tai mitään. Tosin vatsa on laskeutunut vähäsen alemmas, koska pienet nyrkit tuntuvat nykyään kutittelevan lonkkaluideni välissä. Kai se on ihan hyvä merkki, että hän kaivautuu jokseenkin oikeaan suuntaan.

Vaikka kokoarviossa kätilö luulikin minun saapuneen rakenneultraan, sataviisi senttiä on jo niin suuri lukema muuhun kroppaani nähden, että käytännössä lähes jokainen tuntematonkin tyyppi uskaltaa kysyä raskaudesta. Olen tilanne toisensa jälkeen hämmästellyt sitä, miten loistava icebreaker no itse asiassa mulla on laskettu aika ensi viikolla/ ylihuomenna/ tänään on ollut.

Ne seurueet ovat koostuneet lähinnä kaikenikäisistä miehistä, ja kaikki he ovat innostuneet aiheesta niin, ettemme ole meinanneet millään päästä tapaamisen varsinaiseen aiheeseen. Symppistä. En tiedä miksi, mutta minulle isäihmiset ovat jotenkin liikuttavampia kuin äiti-ihmiset.

Sekä olotilani tiedustelijat (vain naiset, eivät miehet), että kaikki artikkelit ja äpit, ovat käskeneet viikkokausia vaan lepäämään – mutta kun, minä tylsistyisin kuoliaaksi, jos nyt vaan olisin päivät pitkät tekemättä mitään. Salille en nyt enää viimeisellä viikolla ole sentään lähtenyt, ettei vaan käy niin, että saan tyyliin maastavedosta alaselän araksi ja lihakset ovat sitten kipeänä jo valmiiksi kun jälkeläisemme suvaitsee syntyä.

En muuten osaa sanoa, että onko rautakuurini auttanut olotilaani vai ei, mutta suurentuneen verimäärän huomaa ihan selkeästi. Minä olen nimittäin alkanut punastua! Lisäksi pienikin paperiviilto sormessa saa aikaan kohtuuttoman verenvuodon, eivätkä aina jääkylmät sormeni enää todellakaan ole jääkylmät, vaan pääasiassa hikiset.

Tässä vaiheessa uskallan julistaa, että koko odotusaika on mennyt oikein miellyttävästi ilman mitään suurempia vaivoja tai tukalia olotiloja. Toki minulla on ikävä normaalia kroppaani: sitä, jolla voi vetää kunnon rääkkitreenin ja joka nukkuu sikeästi läpi yön ja jossa mikään ei myllää vatsassa aiheuttaen etovaa oloa, mutta silti. Saa nyt sitten nähdä, minkälainen mayhem itse loppuvastuksesta tulee.

Ironista, että voisi sanoa raskauden sopivan minulle poikkeuksellisen hyvin, kun raskaaksi tuleminen oli puolestaan niin p*rkeleen mahdoton tehtävä.

Mieleni tekisi muistuttaa raskaaksi hankkiutumisen tuskastani joka ikiselle ihmiselle, jolle nyt totean voivani erinomaisen mukavasti vielä raskauden viime hetkilläkin. Ihan kuin tällainen luonnonoikku tarvitsisi oikeutuksen lapsettomuustaustalta.