Se kivetön avokado

Onpahan taas reissu. Olemme uhranneet pitkästä aikaa viikonlopun sukuloinnille. Aikaa on lyhyesti, joten on tarkoitus olla anoppilassa ja käydä vain mieheni mummilla.

Mummi on minun ylivoimainen lempparini mieheni suvusta – me olemme aina tulleet juttuun poikkeuksellisen hyvin. Halaamme joka kerta lämpimästi ja nauramme samoille jutuille. Hän myös muistaa kuulumisemme aina täsmällisesti, vaikka rautarouvalla on ikää jo 94 vuotta.

Tulen minä hänen tyttärensäkin, eli anoppini, kanssa hyvin juttuun, mutta mummi vaan on spesiaali. Hän on meistä aina aidosti kiinnostunut, ilahtunut, aidosti saavutuksistamme niin ylpeä.

Mummilla on jälleen kystä kyllä. Keitän hänen puolestaan meille kahvia, kun ovikello soi, ja sisään saapuu yllättäen mieheni sisko perheineen.

Viime vierailustamme näillä main on niin kauan aikaa, ettemme kehtaa poistua vierailemaan monessa paikassa, joten emme ole ilmoittaneet heille olevamme vihdoin täällä päin. Sisko ei varsinaisesti ilahdu meidät nähdessään, ja olen kaksisataaprosenttisen varma, että hän olisi halunnut meidän jotenkin ilmoittautuvan hänelle.

Istahdamme pian puisille ruokapöydän tuoleille ja tarjoilemme ensi sijassa lapsille jäätelöä. Ehdin juuri kehumaan mummin uutta kattokruunua, ennen kuin anoppi ja sisko pääsevät vauhtiin.

Miten Aatoksen edellinen turnaus meni, kuinka hirveän monet harjoitukset sillä on viikossa, tekikö se silti läksyt?

Minä kysyn heidän syyslomastaan, mutta se ei näköjään ole keskustelun arvoista, vaan he palaavat samaan aiheeseen.

Mitenkäs se Aatoksen koulu menee vaikka harrastaakin noin tosissaan (not, heistä kukaan vain ei ole harrastanut mitään nuorena), voi kun oli uskomattoman mieletöntä että keitti itselleen oikein puuron aamusella!

Minä yritän istua vääntelehtimättä ja kiitän mielessäni mummin sisustusta. Järkeilen, että jos nyt vuotaa ohi niin loiskuen, kuin minusta nyt tuntuu, niin istun vaan viimeiseen saakka tässä puutuolillani ja sitten haen salaa rätin korjatessani astioita pöydästä.

Miten voikin olla, että minulla on menkat joka äitienpäivänä ja isänpäivänä? Ehkä universumi on ajatellut, ettei minua masenna tämä touhu muuten vielä riittävästi. Ja täällä minä nyt sitten olen lapsien keskellä pyytämättä ja yllättäen.

Havahdun tuntemuksistani todetakseni, että lastenlasten ylistyskertomukset jatkuvat. Otan väkisin suunvuoron kysyäkseni mummilta, onko hän käynyt viime aikoina torilla, mutta hänen vastauksensa jälkeen sama anopin ja siskon äimistely mielettömän etevistä ihmelapsista, jotka eivät siis ole tällä kertaa edes mukana matkassa, jatkuu.

Minä ja mieheni istumme mummin kanssa vastapuolilla pöytää, ja toljotamme kaikki tonninseteleinä pullalautasta. Onpa tosi mukavaa nähdä teitäkin, ja sillain.

Ne lapset ovat kivoja, mutta ei minua voisi vähempää kiinnostaa heidän edeltävän englanninkokeensa tulokset, varsinkaan vanhempiensa raportoimina. Keskityn nyppimään hymyssä suin murusia mummin pöytäliinalta, jossa on valkoisella pohjalla pieniä punaisia sydämiä ja vielä pienempiä punaisia pisteitä.

Kuule, kyllä tuo Ninni söi niin mahdottomasti silloin tiistaina. Mä ajattelin, että se tyttö halkeaa! Anoppi on ollut lapsenvahtina.

No on se kyllä kova syömään. Hei sä otit jo kaikkia pullia yhden, alkaisiko riittää, äitinsä ojentaa.

Yksi ilta mä olin lenkillä, niin Aatos [isoveli] oli tehnyt Niinalle vielä pari voileipää. Sit mä ihmettelin, että mitä se kukkuu vielä puoli yksitoista, kun ei meinannu nukahtaa millään…

…Niin sitten se kävi vääntämässä ihan hirveän kakan! Ja sitten nukutti hyvin.

No voi nyt jo vittu, ajattelen, ja otan suuhuni uuden palan pullaa etten vain möläytä vahingossa ääneen mitään törkeää.

Mitä järkeä teidän on keskustella keskenänne, kun te selvästi näette toisianne viidesti viikossa? Varsinkaan kenenkään kakkimisesta.

Siirryn kohta pöydästä keinutuoliin ja huomaan, että yhdelle siskontytöistä työnnetään tabletti kouraan. Selaan itse nopeasti somea, mutta sydämeni pomppaa kurkkuun kolmannen aviomieheni on upea isä-päivityksen kohdalla ja päätän olla avaamatta somea koko loppupäivänä. Isänpäivästä on tullut vähintään yhtä kamala päivä, kuin äitienpäivästä, mietin, ja harhaudun tuijottamaan sivusilmällä tytön tablettia.

Näytöllä vilisee Disney-prinsessoja: Belle, Jasmin ja Tuhkimo ainakin. Kaikki näyttävät vähän Bratzeilta ja animaatio on selvästi melko uusi. Prinsessat kävelevät kaupungilla ystävänsä, avokadon, kanssa. Avokado huomaa kosmetiikkakaupan ja viittoo ystäviään seuraamaan sisään.

Prinsessat eivät meikeistä innostu, vaan rynnivät vastapäiseen putiikkiin. En kuule ääniä, mutta havahdun katsomaan animaatiota tarkemmin, kun prinsessojen ajatuskuplaan ilmestyy tutteja. Avokado laahustaa pettyneenä sorjien, kuvankauniiden prinsessojen perään tuttihyllylle.

Tajuan, että kaikki prinsessat ovat paksusti raskaana ja avokadolta sen sijaan puuttuu kivi. Mitäs hiton animaatiota tuo lapsi oikein katsoo?

Shoppailureissu päättyy ja joukkio siirtyy viettämään leffailtaa. Illanvieton lopuksi prinsessat silittelevät vatsojaan ja avokadoparka siivoaa apeana kaikkien jäljet.

Fiilaan tuota avokadoa. Kateellinen avokado menee kotiin avokadomiehensä luokse, laittaa oveen do not disturb-kyltin ja mitä ilmeisimmin ryhtyy puuhiin. Rajua settiä nämä nykyiset piirretyt.

Seuraavaksi avokadolle ilmestyy kivi ja alkaa kilpavarustelu prinsessojen lastenhuoneiden ja avokadopariskunnan vaatimattomamman asumuksen välillä. Yritän kysyä mummin kuulumisia, mutta keskustelumme jää jälleen lapsishow’n varjoon.

Tällaista on olla kivetön avokado.