Siedätyshoitoa

Tulevat mummot varmasti palaisivat halusta nähdä videon jälkeläisestämme, jos tietäisivät sellaisen, tai ultrakuvien, olemassaolosta. Uutispläjäyksen ärsytyshuipusta on vielä sen verran vähän aikaa, etten halua lähettää heille yhtään mitään, ettei se sama liekki vaan leimahda uudestaan.

Olisipa kätevää, jos voisin piristää heidän päiväänsä lähettämällä sen kuvan/videon ja samalla estää heidän yhteydenottonsa asiaan liittyen kaikissa kanavissa. Ilahduttaisin heitä, mutta välttyisin itse aiheesta keskustelemiselta.

Pitää ainakin vähän aikaa kerätä voimia kärsivälliseen, ystävälliseen vastaukseen ennen näin äärisöpön viestin lähettämistä. Ehtiihän sen myöhemminkin näyttää.

Tilanteen sisäistämiseksi olen alkanut tuputtaa itselleni väkisin raskausskeneä. Siis kaikkea sitä, jolta olen niin visusti pyrkinyt sulkemaan silmäni ja korvani viimeiset viisi vuotta.

Kaikkea sitä, jonka näkeminen edes vilaukselta puristi rintaa. Puristaa vieläkin, muttei ihan niin pahasti.

Kivat äitiysvaatteet, vauvatarvikkeet, unikoulupostaukset, kaikki. Vuosia olen ohittanut ne somessa mahdollisimman pikaisesti, sulkenut välilehtiä, unfollannut, klikannut suorastaan raivoisasti mainostuskieltoja. Minä EN OLE tätä kohderyhmää!!

Nyt yritän ymmärtää, että minä todella olen kohderyhmää. Minulla on lupa katsoa muutama sekunti bloggaajan lasta pastellisessa pupuhaalarissa ja lukea pari riviä käytännöllisiä vaunuvinkkejä, kun ne tulevat vastaan instassa.

Nämä asiat saavat sittenkin koskettaa myös minua. Pienikin vilaus niistä teki niin kauan niin kipeää, että yritin ulkoistaa ne elämästäni kaikin mahdollisin keinoin. Kieltää ne itseltäni kokonaan.

Katson ultravideon monesti päivässä odottaen, että se saisi sydämeni pakahtumaan onnesta. Se on kyllä hellyyttävä, ne pikkiriikkiset rimpuilevat kintut saavat minut mutristamaan huuliani ja sanomaan mielessäni tuitui, mutta ei. Sydäntäni ei purista.

Ihan kuin katsoisin videota hyvän ystävän lapsesta.

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä äitiyspakkauksen sisältöä ihan ajatuksella. Outoa, että meidän kodinhoitohuoneessamme saattaa olla syksyllä tuollainen mustavalkoinen Muumi-haalari. Ei teoriassa, vaan ihan oikeasti meille kai tulee postissa täsmälleen tuollainen haalari! Mikä vielä oudompaa, huhujen mukaan sille haalarille tulee myös käyttäjä.

Selvitin äitiys- ja isyys- ja minkälie-rahan määrän Kelan laskurista, sillä sekin taitaa olla asia, johon tulevien vanhempien on hyvä perehtyä. Sekin niitä aiheita, joista olen ennen pysynyt visusti erossa.

Yritin kuvitella itselleni pyöristyneen vatsan ja selasin äitiysvaatteita. Niille ei taida olla tarvetta vielä hyvään toviin, sillä normifarkkuni menevät vielä aivan hyvin kii. Sinänsä se on tietysti kiva juttu, mutta odotan vatsan pyöristymiseltä myös jonkinlaista mielenrauhaa.

Sellainen mukana kulkeva muistutus kai takoisi takaraivooni ajatuksen ihka oikeasta lapsesta paljon tehokkaammin kuin tämä hienovarainen propaganda.

Annoin itselleni luvan selata Pinterestissä kauniita lastenhuoneita. Ostin Torista entisöitävän Artekin tuolin, ja aloin harkita sen maalaamista esimerkiksi puuterisella vaaleansinisellä tai haalealla roosalla jonkin perusvarman valkoisen tai mustan sijaan.

Olen melko varma, etten todellakaan uskalla maalata tuolia yhtään millään värillä ennen kuin todistetusti jakaannun kahtia: joko kahteen elävään osaan tai elävään ja hengettömään. Jälkimmäisessä tapauksessa päättäisin varmaan maalata sen tuolin vierashuoneemme täydellisen greigeksi Mediaaniksi.

Raskausryhmiin en edes harkitse liittyväni – ne ovat aivan liian hc-kamaa. Enhän minä mene edes kahvakuulatunnille, sillä siellä minun pitäisi ehkä olla vatsallani lattialla, ja se on alkanut tuntua siltä, että alavatsani alle on jäänyt pingispallo.

… Enkä tietenkään pysty sanomaan siellä ääneen, etten oikeastaan saisi tehdä suoria vatsalihaksia tai sitä tai tätä tai tuota repivää ja minulle pitäisi soveltaa joitain liikkeitä.

En tiedä, mitä voisin raskausryhmistä saada. Minä, uniikki lumihiutale! Minä olen saanut pilkahduksen toivoa lapsettomuushoidoista, en minä ole mikään lokakuisen vauvan äiti. Varmaan triggeröityisin kaikesta mielestäni epäoleellisesta hössötyksestä ja saisin vaan tietooni uusia potentiaalisia huolenaiheita.

Pää puskassa on ihan hyvä olla.