Takaumia menneestä

Minua alkaa jännittää aina juuri ennen neuvola-aikaa, ettei sykettä enää sittenkään löydy. Muutoin sellainen kauhukuva ei pyöri mielessäni, sillä vatsa kyllä muljahtelee tasaisen epätasaisesti ja minulla on riittävästi ajatustyötä siinäkin, että sisäistäisin meidän saavan ihka oikean lapsen.

Vatsassani oleva ylimääräinen syke ei tunnu mitenkään itsestään selvältä asialta, varsinkin kun pohtii, että se jumputus kuuluu oikeasta sydämestä, joka ei lakkaa lyömästä hetkeksikään seuraavaan sataan vuoteen. Sellaiseen käsittämättömään ajatukseen verrattuna olisi jopa loogista, että joku kerta neuvolan pöydällä maatessani sitä sykettä ei olisikaan.

Pelkään sykkeettömyyttä lähinnä silloin, kun mieheni ei ole mukana käynnillä. Kamalinta olisi kuulla huonot uutiset yksin ja joutua sitten itse kertomaan ne jälkikäteen hänelle.

Sinänsä hassua, että minua ahdistaa ajatus huonojen uutisten kertomisesta sillä jos joku, niin lapseton nainen, on joutunut niitä puolisolleen kertomaan toistona toiston perään. Minä olen joutunut raportoimaan hänelle joka ikisestä yhteisestä pettymyksestämme. Ihan joka ikisestä.

Lapsenhankinnassa olen ollut vuosikausia vain huonojen uutisten saattaja: testi oli negatiivinen, menkat alkoivat, sitä rataa sen sata kertaa. En kai ikinä unohda sitä, kun istuin lempinojatuolissani ulkovaatteissani ja ulko-oven käydessä jouduin vastaamaan mieheni iloiseen tervehdykseen, että sain juuri keskenmenon.

Tietenkin hän on aina suhtautunut sellaisiin uutisiin esimerkillisesti, mutta fakta on se, että niinä hetkinä kroppani on pettänyt paitsi minut, myös hänet. Sellaisesta jää trauma, vaikka kuinka yrittää olla syyttämättä itseään.

Kunpa minun ei enää ikinä tarvitsisi kertoa hänelle sellaisia uutisia. Kunpa menkkojen alkaminenkin olisi meille vielä joskus yhdentekevä tulkkaus siitä, että nyt minun ei tee mieli seksiä pariin päivään, eikä merkki siitä, että olemme taas epäonnistuneet.

Neuvolan aulassa kukaan ei enää käytä maskia, vaikka suosituksesta on vielä lappu ovessa. Minulle tämä muutos on tapahtunut kreivin aikaan, sillä aiemmin olen kaivannut maskin tuomaa yksityisyydensuojaa.

Tarroin koristellussa huoneessa mummo kysyy minulta samat kysymykset kuin ennenkin ja minä annan samat vastaukset, kuin ennenkin.

Ei, ei ole huono olo. Ruoka maistuu normaalisti ja sillain.

Ei, ei ole oikeastaan mitään vaivoja. Ei, ei ummeta.

Ei kummempaa väsymystä.

Niin, vatsan kasvamista tässä odotellaan. Ei tunnu mitään selviä liikkeitä, sellaista muljahtelua kylläkin.

Joo, tiedän kyllä, ettei tämä vaivattomuus loputtomiin jatku. Nautitaan nyt tästä.

Joo, verenpaine on yhtä alhainen kuin ennenkin.

Niin, sori, mulla on aina kylmät sormet. Ai hemoglobiini on noussut. No onhan siinä raskausajan monivitamiinissa joku rautalisäkin mukana.

Joo isä on tosi innoissaan. Hänelle iski flunssa niin ei voinut tulla tällä kertaa mukaan.

Lopulta hyppään laverille ja konkari pääsee tositoimiin.

No onhan tämä kasvanut, hän huudahtaa innostuneena, ja nappaa napani yläpuolelta tiukan pihtiotteen. Kokeile, tässä on varmasti pää!

Olen kyllä tunnustellut viime aikoina vatsaani mutten ole ennen huomannut, että niin ylhäällä on mitään tavanomaisesta poikkeavaa tunnusteltavaa. Hoitajan neuvosta otan siitä itsekin varovasti kiinni ja hahmotan kohtuni ääriviivat. Se oli itse asiassa loistava kikka, koska sen avulla opin tunnistamaan vatsani napakamman kohdan jälkeläiseksemme.

Hän saa sf-mitaksi 22cm, mikä on ilmeisesti valtaisan suuri lukema, ja minä ihmettelen miten se voi olla kaikkien käyrien yläpuolella, kun vatsa kuitenkin näkyy vain maatessani selälläni. Myöhemmin etsin taulukkoa netistä vain huomatakseni, että se on printattu neuvolakorttiinkin.

Mummo truuttaa geeliä ja alkaa etsiä sykettä. Minun sykkeeni alkaa kuulua laitteesta heti.

Hän etsii.

Ja etsii.

Epäilys alkaa väkisin hiipiä mieleeni. Keskityn hengittämään äärimmäisen syvään ja alan tuijottaa tiukasti vain yhtä kattopaneelia. Kyllä se sieltä löytyy, luota nyt vaan, toistan itselleni, mutta jännitys alkaa väkisin kohista korvissani.

Hän vaihtaa kohtaa, lisää geeliä, kokeilee uutta kulmaa – monitorista kuuluu edelleen vain minun sykkeeni. Ei ole totta, alan ajatella. Ei tässä kyllä kuulu näin kauaa kestää.

Sulla on tosi vahvat nämä omat suonet, hän sanoo, enkä uskalla vilkaista hänen kasvojaan, sillä niiltä saattaa paistaa huoli.

Ajankulku tuntuu vääristyvän. Sekunnit eivät kulu millään.

Silmissäni vilisee syksyinen päivystyskäynti, flashback menneestä. Tällä tavalla minä silloinkin tuijotin kattopaneelia ja purin hampaita yhteen kun tajusin, että lääkärin koko olemus muuttui jotenkin erilaiseksi. Todellisuuden rajat hämärtyivät ja menin johonkin survival-moodiin.

Mummo lisää geeliä, painelee vatsaa uudesta kohtaa entistä kovemmin. Ihan kuin alkaisin jotenkin irtaantua todellisuudesta. Tunnelma muuttuu väkisin. Seuraan tätä näytelmää ulkopuolisena.

Vihdoin, minuuttien etsinnän jälkeen, minun sykkeeni lisäksi kuulemme nopean välähdyksen tiheämmästä sykkeestä. Mummonkin riemastuksessa on mukana selvää helpotusta.

Minä puristan silmiäni hetken kiinni ja palaan todellisuuteen. Hän jatkaa ultrausta, löytää ja hävittää sykkeen uudelleen ja uudelleen.

Voi että, onpa liikkuva kaveri! Taas se hävisi. Etsitääs vielä, mä haluan kuulla vähän pidemmän aikaa. Varatkaa sirkuskoulusta hänelle paikka.

Ilomielin.