Trenditortuista viis

Joulu on nyt ohitse. Se meni ihan mukavasti, sillä minä selviydyin ilman elämäni suurimpia tunnevyöryjä.

Syötiin ja juotiin hyvin, lenkkeiltiin idyllisessä kireässä pakkassäässä ja vietettiin mukavaa aikaa yhdessä sukulaisten kanssa, mutta ei siitä mitään suurempaa jäänyt käteen. Joulu oli vähän valju, kuten aiempinakin vuosina.

Joulu ei siis ollut pelkkää murheellista kaihoa, vaikka koko joulunalusaika tuntuikin aiempaa ahdistavammalta.

Olen aina pitänyt joulusta, mutta joulunalusaika tuntuu vuosi vuodelta vieraammalle. Tunnen itseni vuosi vuodelta ulkopuolisemmaksi.

Tuntuu siltä, ettei joka puolelta tuputettava jouluintoilu kuulu minulle, koska se on lapsiperheiden hommaa. Eivät lapsettomat ihmiset koristele kuusia, leivo pipareita tai someta kuvaa itsestään tonttulakeissa.

Jos he rauhoittuvat jouluun ja oikein jouluttavat jollain tapaa, niin ei siitä kyllä missään kerrota, tai jos kerrotaankin, niin se hukkuu kaikkien niiden taaperokuvien joukkoon.

No, enpä minäkään osannut näyttää sellaista mallia. Ja he ovat valitettavan mystinen joukkio, jonka olemassaolosta kyllä tiedetään, mutta johon kukaan tuttava ei näytä kuuluvan.

Ehkä kaikki muutkin heistä selviytyvät joulun. Joulun, joka on mukamas kaikkien juhla.

Lopulta vaan välttelin kaikkia feedejä, ja jouluhommia muutenkin. En edes tarjoutunut väsäämään anoppilaan joulupöytään mitään uusimman Maku-lehden trenditorttua, vaan tein pitkää päivää töissä jokaisena arkipäivänä ja lähdimme reissuun ihan vaan Alkon kautta.

Luulisin, että jälkikäteen tästä ihan mukavasta joulusta muistuu päällimmäisenä mieleen seuraavaa.

Viisivuotiaat serkukset halusivat meidän kyydissämme kirkkoon. Matkalla he tivasivat vilpittömillä, sirkuttavilla äänillään, miksei meillä ole lapsia.

Me katsoimme etupenkillä toisiamme canadagoosejemme turkisten sivusta ”vastaa sinä!!!” ”eikun sinä!!” -mulkoiluilla, ja lopulta lapset tyytyivät epämääräiseen vastaukseemme.

Jälkikäteen minua ärsytti,etten vastannut tytöille järkevästi tyyliin ”olisipa kiva kun meilläkin olisi, mutta kun kaikki ei vaan saa lapsia”.

Kai se olisi ollut sellainen kypsä, sovelias ja kasvatuksellisesti hyvä vastaus. Minä olin käynyt tämän tilanneskenaarion päässäni läpi tuhat kertaa, ja silti päädyimme hiljentämään lapsien loputtoman tiedonjaon tuollaisella mitäänsanomattomalla kiertelyllä.

Sekin jäi vahvasti mieleen, kun lähdimme ne viisivuotiaat kyydissämme haudoille, ja anoppi muistutti lähtiessämme painokkaasti ”ajakaa sitten varovasti… teillä on arvokas lasti kyydissä”. Muistutusta seurasi painava hiljaisuus.

Niinpä on joo.

Lapset on arvokasta lastia. Tietysti.

Ja me, lapsettomat, olemme huithapeleita, joille pitää erikseen sanoa, että lapset ovat arvokasta lastia. Ei yhdellekään lapselliselle ihmiselle sanottaisi niin, ainakaan noin vakavalla ja painokkaalla äänensävyllä.

Minusta se kuulosti siltä, että saatte nyt vartiksi käsittämättömän arvokkaat palkinnot haltuunne, vaalikaa nyt sitä hetkeä, sillä tämän lähemmäs te lapsettomat ette lapsiperhe-elämää tule pääsemään.

Kenties tulkintaani vaikutti se, joulu on yksi vuoden rankimmista päivistä (top kolme ovat äitien- ja isänpäivä sekä joulu).

En mä halua olla mikään päätön mielensäpahoittaja! En mä ole oikeasti sellainen. Sehän oli ihan harmiton kommentti.

Lapsettomille niitä harmittomia kommentteja vaan tuntuu riittävän vuosi vuodelta herkemmin.

Korjaan: minusta tulee vuosi vuodelta herkempi kaikelle harmilliselle ja harmittomalle.

En minä anopille sentään suuttunut, mutta kelasin sitä lyhyttä kommenttia päässäni sen verran pitkään, että kotimatkalla päätimme olla ensi vuonna joulun kotona.