Välillä harmittaa enemmin
Aamuni alkoi ystävien lähettämällä kuvalla synnytyssairaalasta. Päällimmäisenä tunteena harmitti.
Instassa tuli vastaan kaverin story, hän on lomalla ja he viettivät lasten kanssa ihanan näköistä piknikiä. Harmitti sekin.
Facessa tuli vastaan video, jossa kehitysvammainen taapero sai elämänsä ensimmäiset silmälasit. Silmät kostuivat väkisin.
HS suositteli minulle artikkelia identtisistä kaksosista. Pojat ovat alkaneet härnätä toisiaan ottamalla toisen tutin ja viemällä sen niin kauas itsensä taakse, ettei veli varmasti saa sitä. Silmiäni alkaa oikein kirveltää, kun kyyneleet kohoavat, ja täytyy räpytellä niitä hirveästi etten alkaisi yhtäkkiä itkeä työpisteelläni.
Pakko sulkea kaikki muu, paitsi Excel, sillä tänään menee näköjään kaikki ihan liian herkästi tunteisiin.
Jos en olisi lapseton, ajattelisin, että saatan itkeä tällaisille jutuille vain siksi, että olen varmasti raskaana. Yleensä minä itken vain merkittäville urheilumomentumeille (siis katsojan roolissa, en tajua mikä niissä koskettaa sieluani) ja silloin, kun harmitukseni miestäni kohtaan on kasvanut äärimmäisiin mittasuhteisiin.
Kauanko synnytys kesti, missä sairaalassa olitte, otitko epiduraalin, isit kysyvät ryhmässä. Isit!!
Ihanaa, että hyvät ystäväni ovat noin herttaisia isejä, olen ylpeä heistä, mutta minä pidin tätä keskusteluryhmää jonkinlaisena turvapaikkana. Nakkisuojana. Minä luulin, että tässä ryhmässä eletään pääasiassa huolettomien aikuisten elämää, mitä nyt välillä onnitellaan jonkun lapsesta.
Rub it in my face-ryhmä, niin minä tämän nimeäisin, jos voisin muuttaa keskustelun nimen vain itselleni. No, heistä vain aniharva tietää meidän lapsettomuudestamme, ei kukaan tietenkään tarkoita pahoittaa kenenkään mieltä.
Tuore isä oli äärimmäisen ihanasti tukena, voi mikä urakka teillä, voi kun ei ole helppoa kyllä sivustaseuraajan rooli, hienosti isä suoriutui, mammat komppaavat.
LÄSSYNLÄÄ. Tämä on minulle todellakin liikaa.
”Ei ole helppoa olla tukena???” Sinä itse juuri synnytit kolme päivää?!!
Synnytit, nainen!!! Hän oli seurana!
Tämä herttainen minä-olen-niin-epäitsekäs-äiti-ihminen-että-jopa-elämäni-tuskaisimman-kokemuksen-jälkeen-kommentoin-vain-kuinka-reipas-mieheni-oli-viestittely saa otsasuoneni tykyttämään. Varmaankin siksi, että minulle ei todellakaan tulisi mieleen tuossa vaiheessa kiillottaa mieheni kilpeä, ainakaan ihan raportin alkuun.
Minä varmaan kertoisin a) miten sekaisin onnesta olemme lapsesta, onko hän terve, olemmeko elossa b) miten brutaali kokemus synnytys oli, miten ei hävettänytkään yhtään kakata siihen pöydälle ja c) kiitos luojalle ja lääketieteelle että olemme hengissä.
Minä en ole niin herttaisen täydellinen vaimo, että jaksaisin siinä hetkessä kehua miestäni, minä vaatisin huolenpitoa ja tsemppiä itse. Ehkä siksi minä olenkin se lapseton vaimo. Tuo viestittely ärsyttää minua kohtuuttomasti kai siksi, että lapsen saaminen on näköjään yllättävän monella tapaa ei-minua, vaikka kuinka haluaisin.
Pystyisin osallistumaan keskusteluun vain, jos kyse olisi… no, en pystyisi osallistumaan tähän keskusteluun tällaisena päivänä mitenkään. Ehkä pystyisin naurahtamaan itsekseni jollekin hauskalle kommellukselle.
Onneksi aina ei harmita tai ärsytä ihan näin herkästi.