Välillä harmittaa enemmin

Aamuni alkoi ystävien lähettämällä kuvalla synnytyssairaalasta. Päällimmäisenä tunteena harmitti.

Instassa tuli vastaan kaverin story, hän on lomalla ja he viettivät lasten kanssa ihanan näköistä piknikiä. Harmitti sekin.

Facessa tuli vastaan video, jossa kehitysvammainen taapero sai elämänsä ensimmäiset silmälasit. Silmät kostuivat väkisin.

HS suositteli minulle artikkelia identtisistä kaksosista. Pojat ovat alkaneet härnätä toisiaan ottamalla toisen tutin ja viemällä sen niin kauas itsensä taakse, ettei veli varmasti saa sitä. Silmiäni alkaa oikein kirveltää, kun kyyneleet kohoavat, ja täytyy räpytellä niitä hirveästi etten alkaisi yhtäkkiä itkeä työpisteelläni.

Pakko sulkea kaikki muu, paitsi Excel, sillä tänään menee näköjään kaikki ihan liian herkästi tunteisiin.

Jos en olisi lapseton, ajattelisin, että saatan itkeä tällaisille jutuille vain siksi, että olen varmasti raskaana. Yleensä minä itken vain merkittäville urheilumomentumeille (siis katsojan roolissa, en tajua mikä niissä koskettaa sieluani) ja silloin, kun harmitukseni miestäni kohtaan on kasvanut äärimmäisiin mittasuhteisiin.

Kauanko synnytys kesti, missä sairaalassa olitte, otitko epiduraalin, isit kysyvät ryhmässä. Isit!!

Ihanaa, että hyvät ystäväni ovat noin herttaisia isejä, olen ylpeä heistä, mutta minä pidin tätä keskusteluryhmää jonkinlaisena turvapaikkana. Nakkisuojana. Minä luulin, että tässä ryhmässä eletään pääasiassa huolettomien aikuisten elämää, mitä nyt välillä onnitellaan jonkun lapsesta.

Rub it in my face-ryhmä, niin minä tämän nimeäisin, jos voisin muuttaa keskustelun nimen vain itselleni. No, heistä vain aniharva tietää meidän lapsettomuudestamme, ei kukaan tietenkään tarkoita pahoittaa kenenkään mieltä.

Tuore isä oli äärimmäisen ihanasti tukena, voi mikä urakka teillä, voi kun ei ole helppoa kyllä sivustaseuraajan rooli, hienosti isä suoriutui, mammat komppaavat.

LÄSSYNLÄÄ. Tämä on minulle todellakin liikaa.

”Ei ole helppoa olla tukena???” Sinä itse juuri synnytit kolme päivää?!!

Synnytit, nainen!!! Hän oli seurana!

Tämä herttainen minä-olen-niin-epäitsekäs-äiti-ihminen-että-jopa-elämäni-tuskaisimman-kokemuksen-jälkeen-kommentoin-vain-kuinka-reipas-mieheni-oli-viestittely saa otsasuoneni tykyttämään. Varmaankin siksi, että minulle ei todellakaan tulisi mieleen tuossa vaiheessa kiillottaa mieheni kilpeä, ainakaan ihan raportin alkuun.

Minä varmaan kertoisin a) miten sekaisin onnesta olemme lapsesta, onko hän terve, olemmeko elossa b) miten brutaali kokemus synnytys oli, miten ei hävettänytkään yhtään kakata siihen pöydälle ja c) kiitos luojalle ja lääketieteelle että olemme hengissä.

Minä en ole niin herttaisen täydellinen vaimo, että jaksaisin siinä hetkessä kehua miestäni, minä vaatisin huolenpitoa ja tsemppiä itse. Ehkä siksi minä olenkin se lapseton vaimo. Tuo viestittely ärsyttää minua kohtuuttomasti kai siksi, että lapsen saaminen on näköjään yllättävän monella tapaa ei-minua, vaikka kuinka haluaisin.

Pystyisin osallistumaan keskusteluun vain, jos kyse olisi… no, en pystyisi osallistumaan tähän keskusteluun tällaisena päivänä mitenkään. Ehkä pystyisin naurahtamaan itsekseni jollekin hauskalle kommellukselle.

Onneksi aina ei harmita tai ärsytä ihan näin herkästi.

Kommentit (20)
  1. Mielenmaisema – Näyttää oikein hyvältä | Lily
    11.6.2021, 10:28

    […] Välillä harmittaa enemmin-postaukseni herätti keskustelua siitä, mikä määrä negatiivisuutta on huolestuttavaa. On aidosti koskettavaa, että joku huolestuu mielenmaisemastani ja jättää viestin, ja yhtälailla ihanaa, että joku kertoo ajatelleensa täsmälleen samalla tavalla ja kertoo minulle siitä. […]

  2. Loistava ja rehellisen oloinen kirjoitus. Kaikki tunteet on sallittuja ja niitä on myös hyvä purkaa just näin kirjoittamalla anonyymisti. Silloin pystyy noissa toisten lapsensaamistilanteissa asiallisesti onnittelemaan,kun saa ensin oikeasti kokea hankalat tunteet ja vielä purkaa ne rehellisesti. Vertaistuki on joskus paljon toimivampaa kuin ammattiapu ja uskon näiden kirjoitusten tuoneen apua monelle samoja tilanteita ja tunteita kokeneille.
    Sen verran omasta kokemuksesta, että omien lapsettomuushoitojen aikana vertaistuki olis ollut tosi tärkeää. Kun ne tunteet oli välillä niin synkkiä että välillä ajatteli muuttuneensa ihan kauheaksi tyypiksi. Hoitohenkilökunta vaan tsemppasi ja oli niin positiivisia, ettei niille voinut kertoa miten kurjia tunteita käy läpi.
    Tunteista pitää puhua (kirjoittaa), lapsettomuudesta on niin paljon kaikkea skeidaa

    1. Kiitos kun luet ja jätit viestin! Joo, tää on mulle ainakin kaikista terapeuttisin avautumisen muoto, kun ei tarvitse liikaa selitellä ja silti ihan hirveän moni vastaa, että on miettinyt täsmälleen samoja asioita. Ja hoitohenkilökunnalle ei todellakaan tule mainittua mitään kovin negatiivista, kun he on niin ihanan herttaisia ja tsemppaavia! Myöskään siksi, että kun ei itse ole halunnut keskustella ammattilaisen kanssa, niin ei nouse se aihe ”turhaan” pöydälle hoitohenkilökunnan kanssa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *